Kiusattu, herätetty Edith Ernst Brunner kertoo jotain Edith Södergranista ja paljon runoilijana olosta

Logo: Kirjat

"Hohtavan kaunis romaani", kiitetään Edithin suomennoksen takakannessa. Sitä sanotaan myös "kohutuksi". Näin onkin Ernst Brunnerin kirjan ääri-ulottuvuudet määritelty.

Edith on runoilijan romaani toisesta runoilijasta. Siitä kauneus: Brunner kirjoittaa minä-muodossa rakastamastaan lyyrikosta niin, että kummankin runokieli koko ajan polkee tarinaa upoksiin.

Oikeastaan kirjan jokainen jakso on runo, kuva. Siinä on maisema tai kohtaus, jonka Brunner perkaa tarkkanäköisesti, ammattirunoilijan tavoin kerros kerrokselta. Jokainen kohtaus on myös matka äärestä toiseen: elämänhehkusta kuolemaan, ylevästä rivoon, hiljaisuudesta räjähdykseen

Näin rakennettu romaani on pakostakin visuaalinen ja koskettava. Sitä on helppo sanoa kauniiksi, vaikka toinen päähenkilö kirjassa onkin keuhkotauti. Juuri sen voima, väkivalta ja eritteet saavat koko romaanin jännittymään kaareksi kauniin ja ruman väliin.

Ikoniksi jähmettyneelle Södergranille romaani on taatusti henkäys elämää.

Saako tunkeutua,

saako kirjoittaa?

Toisaalta Edith on myös miespuolisen kirjallisuudentutkijan romaani kohteestaan. Se on kirjaan liittyvän kohun syy: ruotsalaiset naistutkijat ovat haukkuneet Brunnerin lyttyyn siksi, että hän on uskaltanut kajota Södergraniin likaisilla miehensormillaan.

Totta onkin, että Brunner on itsetietoinen, mieheydestään joskus koomisestikin ylpeä ja iloitseva ihminen. Totta on, että myös hän suhtautuu Södergraniin mustasukkaisesti, muka tosiolemusta puolustaen. Hän on aina altis kiistelemään Södergranin luonteesta ja merkityksestä - ja silloin muut ovat väärässä.

Silti Edith on Brunnerin romaani, ei tutkimus niin kuin Södergranin ekspressionismia käsitellyt väitöskirja. On mahdollista, että hän on tehnytkin romaanin siksi, että saisi Södergranista viimeisen sanan ainakin kaunokirjallisesti. Siihen hänellä on oikeus.

Taitava esseisti ja Kristevansa takaperinkin tunteva Ebba Witt-Brattström on kuitenkin toista mieltä. Omassa arviossaan hän piti Brunnerin Södergraniin tunkeutumista liki raiskauksena.

Hänestä Brunner tunsi naisen hahmossa miehisyytensä uhatuksi ja kuvasi siksi Södergranin ruumiillisuutta inhorealistisesti ja alistavasti.

Mitä siihen nyt sanoisi?

Minusta on selvää, ettei mieheys voi paeta Brunnerista, vaikka hänen huhutaankin syöneen naishormoneja Edithiä kirjoittaessaan. Pitääkö miestä sitten kieltää kirjoittamasta naisesta minä-muodossa? Pitääkö kieltää kirjoittamasta "väärin"?

Jotenkin tunnen sympatiaa Brunneria kohtaan. Witt-Brattström oli myös niiden naistutkijoiden joukossa, jotka pari vuotta sitten kielsivät minua arvostelemasta Märta Tikkasen kirjoja.

Syy oli se, että arvostelin "väärin".

Runoilija:

synty ja kehitys

Brunner tuntee Södergraninsa ja seuraa tämän elämän dokumentteja tarkoin. Lukijaa kuljetetaan vinhaan ajasta ja paikasta toiseen: vanhempien epäsäätyisestä avioliitosta hienoon tyttökouluun, isän ja kasvattisisaren kuolemasta Södergranin omaan keuhkotautiin, parantoloista sotiin ja kumouksiin, kustantajien kontakteista Hagar Olssonin vierailuun.

Pysähdyskohdissa etualalle astuu runous, joka itää kuoleman läheisyyden herkistämistä aistimuksista. Vähitellen Södergran kerää muitakin kokemuksia - filosofisia, kirjallisia ja ruumiillisia - ideoidensa ympärille. Niin syntyy runoilija.

Tähän syntyyn vaikuttavat paljon myös henkilöt, joita esimerkiksi Ebba Witt-Brattström ei arviossaan edes mainitse: Edithin äiti Helena Södergran ja Aino-palvelija. Brunner antaa molemmille oman, oudon ja ilmaisevan kielen, joista tulee selvä osa runoilijaa ympäröivää luovaa kaaosta.

Entä tekstin arvo,

sen oikeutus?

Brunner kuvaa aistillista Edithiä usein miehen silmin, puhuu balilaisen pienistä rinnoista ja hävyn tuoksusta. Vielä enemmän hän silti kuvaa runoilijaa, joka ei ole nainen eikä mies vaan hänen oma romaanihenkilönsä.

Tämä henkilö ilmaisee sen, mitä Brunner näkee taiteilijan ytimessä. Taiteilija ei elä eikä kuole, on vain tuskaisesti olemassa, näkee, kuulee ja aistii kaiken muita herkemmin, ilmaisee sen kivusta huutaen ja itsensä uhraten. Södergran voi olla kohtalon hurjimpia esimerkkkejä, mutta lievennettynä se pätee kaikkiin taiteilijoihin.

Maailmansodan, Venäjän vallankumouksen ja Suomen kansalaissodan avulla Brunner tuo Edithiin myös toisen taiteilijan perusongelman. Runoilija istuu puutarhassa ja katsoo, miten ihmisiä teurastetaan. Ja miettii: Mitä on subjektiivinen teksti maailman keskellä? Onko sillä arvoa, oikeutusta?

Kysymys on retorinen, mutta siihen vastataan silti. Yksi vastaus on Södergranin runous, toinen Brunnerin vakava, taitava romaani.

SUVI AHOLA

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi