Klinge katsoo Ruotsin hajoamista ja lainaa itseään

Napoleonin varjo -teos herättää kysymyksen kohdeyleisöstä

Suomessa ja Ruotsissa muistellaan paraikaa Ruotsin valtakunnan vuonna 1809 tapahtunutta hajoamista, jonka seurauksena Ruotsi menetti Suomen ja Suomesta tuli autonominen suuriruhtinaskunta. Emeritusprofessori Matti Klinge osallistuu keskusteluun teoksellaan Napoleonin varjo, jossa hän laajentaa tarkastelua yleiseurooppalaiseen suuntaan.

Esipuheessaan tekijä toteaa, että "Menneisyyttä tulisi yrittää lukea kaikista mahdollisista näkökulmista käsin --- niin, että menneisyyden monimuotoisuus pysyisi mielessä ja auttaisi kokonaishahmotuksen rakentamisessa."

Klinge yhdistelee yleisen historian tapahtumia ruotsalais-suomalaiseen todellisuuteen, minkä ansiosta teos on sekoitus yhtäältä tiivistä tapahtumahistoriaa ja toisaalta rönsyilevää ja pääteemasta kauas sivuraiteille vievää kirjallisuus- ja kulttuurihistoriaa.

Valittu kahdenkymmenen vuoden ajanjakso (1795-1815) muodostaa lähinnä käsittelyn raamit, sillä luvuissa liutaan usein aiempiin historiallisiin vaiheisiin kuin myöhempiinkin aikoihin.

Teoksessa mainituista puolesta tuhannesta henkilöstä päärooliin nousee Venäjän keisari Aleksanteri I, muiden hallitsijoiden jäädessä vähemmälle. Ranskan keisari Napoleonkin on lähinnä yleisten kehysten luoja.

Suomalaisista tärkeiksi vaikuttajiksi osoittautuvat Turun piispa, myöhempi Suomen arkkipiispa Jacob Tengström ja Aleksanteri I:n luottomies G.M. Armfelt sekä kirjoittajan perustellusti ankarasti kritisoima autonomisen Suomen ensimmäinen kenraalikuvernööri G.M. Sprengtporten.

Ehkä kaikkein yllättävin keskushenkilövalinta on Suomen sodan jälkimainingeissa Suomesta Ruotsiin muuttanut runoilija, oppinut ja piispa, Frans Mikael Franzén, jonka hengentuotteisiin ja toimintaan palataan tuon tuostakin.

Teoksen tarkastelut ovat toisinaan kuin suoraan aikakauden yleisesityksestä, toisinaan uppoudutaan yksittäiseen asiakirjaan tai muuhun kirjalliseen lähteeseen.

Käsittelytapa pakottaa kysymään, mille yleisölle teos on suunnattu?

Niin sanotulle suurelle yleisölle kirjaa tuskin on tarkoitettu, sillä ainakin osa potentiaalisista lukijoista saattaa pitää haasteellisina viidellä eri kielellä esitettyjä pitkiä lainauksia, joita ei aina ole suomennettu tai edes kommentoitu.

Teoksesta ei löydy ainuttakaan selventävää karttaa. Historiatutkijalle monet sinänsä kiinnostavat näkökulmat ja tulkinnat ovat moniselitteisiä tai ristiriitaisia. Käytetty kirjallisuus on vanhaa ja osittain jo pahoin vanhentunutta.

Vain hieman kärjistäen näyttää siltä kuin tekijän omia julkaisuja lukuun ottamatta Euroopassa, Ruotsissa tai Suomessa ei olisi 1900-luvun alkupuolen jälkeen julkaistu juuri mitään tästä aihepiiristä tai aikakaudesta.

Klinge kirjoittaa ennen muuta yhteiskunnan yläkerroksien poliittis-kulttuurihistoriallisista tapahtumista. Hän ei käytä aikakauden keski- ja alaryhmien tutkimuksessa paljon pohdituttaneita käsitteitä kuten konflikti, passiivinen vastarinta, vuorovaikutus tai legitimiteetti, joilla kaikilla on silti merkittävä sijansa 1800-luvun alun suomalaisten toiminnan ymmärtämisessä omassa ajassaan.

Tekijän mukaan Venäjän 1800-luvun alun sotaisat suunnitelmat Suomen suunnalla voidaan yhdistää pelkoon, että Suomesta hyökättäisiin Pietariin. Näin Viaporin linnoituksen rakentaminen Helsingin edustalle 1700-luvun puolimaista alkaen oli merkki Ruotsin aggressiivisesta sotilaspolitiikasta.

Aikalaisille Viapori oli kuitenkin Suomen ja Ruotsin (vrt. ruotsinkielinen nimitys Sveaborg) turvaksi rakennettu puolustuslinnoitus, osa suurta puolustussuunnitelmaa.

Suomen sota ja varsinkin venäläisten suorittama Suomen rauhoittaminen sodan aikana ja sen jälkeen saavat laajan käsittelyn.

Sota oli "suhteellisen vähäinen ja perifeerinen", sillä sen suorien uhrien määrä ei noussut korkealle. Vilkaisu sekä Ruotsin että Suomen yleiseen väestökehitykseen kuitenkin osoittaa, että juuri mainittuina vuosina kummassakin maassa väkiluku absoluuttisesti väheni.

Klinge suorittaa makaaberin ruumiiden laskuoperaation vertaamalla Napoleonin Venäjänretken tappioita Suomen sodan miehistömenetyksiin. Hän jopa väittää, että "Suomen maaseutua ei ollut kovin suurta syytä puolustaa, ainakaan kalliilla hinnalla".

Suomen valloitus sujui Klingen mukaan sangen vaivattomasti. Erityisesti Etelä-Suomen nopea alistuminen Venäjän valtaan oli osoitus tästä.

Kyseinen seutu joutuikin jo helmi-maaliskuun vaihteessa 1808 hankalaan välitilaan, kun ruotsalais-suomalainen armeija oli Viaporin ja Svartholman linnoituksia lukuun ottamatta vetäytynyt puolustussuunnitelmansa mukaisesti etenevän hyökkääjän tieltä. Mainituilla seuduilla väestö ei juuri voinut kuin alistua.

Kuitenkin käytännössä kaikkialla muualla venäläisillä oli eriasteisia vaikeuksia paikallisten asukkaiden saamisessa tottelevaiseksi.

Kirjassa viitataan toistuvasti talonpoikien nousseen sissivastarintaan valloittajia vastaan, mutta tässä tekijä ylitulkitsee rahvaan aggressioita.

Itse asiassa käsitykselle ristiriidassa on väite, jonka mukaan Vaasan hävittäminen kesäkuussa 1808 olisi ollut ainoa kerta, kun venäläiset olisivat ryhtyneet rankaisemaan vastarinnasta.

Venäläiset nimenomaan pelkäsivät talonpoikaisvastarintaa, ja sellaista kohdatessaan kostivat kärsimänsä menetykset armotta ja täysimääräisesti.

Klingen mukaan Pohjanmaan tilannetta on korostettu aiemmin kohtuuttomasti, mutta ei viittaa yhteenkään tällaiseen tutkimukseen.

Erityisesti professori Nils Erik Villstrand on useissa yhteyksissä nimenomaisesti osoittanut, kuinka suuria vaikeuksia venäläisillä oli saada kansaa tekemään venäläisten vaatimaa uskollisuudenvalaa keisarille. Juuri siksi vala oli uusittava Porvoossa keväällä 1809.

Sitä vastoin säätyläiset sopeutuivat uuteen tilanteeseen huomattavasti sulavammin. Klinge osoittaa yksityiskohtaisesti, kuinka kiusallisen paljon suomalaisille säätyläistön jäsenille jaettiin ilmeisen halukkaasti vastaanotettuja kunniamerkkejä, kuten myös erilaisia palkintoja, huomionosoituksia, palkankorotuksia, rahalahjoja ja arvonimiä.

Porvoon "maa- tai valtiopäivillä" suomalaisille oli erityisen tärkeää noudattaa pilkulleen ruotsalaisia lakeja, tapoja ja (valtiopäivä)käytänteitä. Kyse oli sekä perinteiden turvaamisesta että yleisemminkin legitimiteetin ylläpitämisestä uudessa tilanteessa.

Klingelle "maapäivät edustivat siis jo vanhentunutta tai ainakin vanhentumassa olevaa näkemystä", koska Ranskassa etuoikeutetut säädyt olivat jo aiemmin luopuneet oikeuksistaan.

On ongelmallista olettaa, että kaikkialla asiat pitäisi tehdä samalla tavalla ja samassa järjestyksessä. Porvoossa tärkeää oli venäläisten rauhoittamispolitiikka, jota voi pitää onnistuneena.

Vaikka Matti Klingen teos Napoleonin varjo ottaa vauhtia kansainvälisistä tapahtumista, Klinge keskittyy ennen muuta Ruotsin ja Suomen yhteisen valtakunnan hajoamiseen vallankumoussotien seurauksena.

Teoksessa sijansa saavat myös lukuisat tanssiaiset sekä eurooppalaisen suurpolitiikan ympyröissä tärkeiksi osoittautuvat naiset.

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston Suomen historian professori.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi