Kohtaa vihollisesi

Tommi Melender etsii taiteesta lohtua ja valitsee palvottavansa tarkoin.

Tommi Melender ei ensimmäisessä esseekokoelmassaan Kuka nauttii eniten hurmioidu Nepalissa eikä luuhaa Etelä-Ranskan valtateiden rampeilla.

Elämäntapaesseiden sijaan hän kirjoittaa enimmäkseen perinteistä esseistiikkaa, lukee kirjoja ja kirjoittaa lukemastaan.

Kirjan ensimmäinen essee, Miesten peli, poikkeaa linjasta. Esseessä Melender määrittelee omat kasvukokemuksensa jääkiekon kautta. Miesten pelissä on paljon tuttuja aineksia: jonkun pitäisi oikein tutkia, miten paljon suomalaisten nousujohteinen matka köyhästä takamaasta laatuluokitusten kärkeen ja jääkiekkomenestys liittyvät yhteen.

Mutta jääkiekko on ollut myös Melenderin omaa elämää. Hän huomasi, että on herkkä poika, ettei ole joukkuepelaaja. Niin hän siirsi unelmansa muualle. Sivusta katsoen jääkiekosta jäi jäljelle tarmo toteuttaa unelmat, vaikka Melender ei itse tietenkään siten asiaa näe.

Sillä pettymyksensä Melender suuntaa osittain juuri jääkiekkoon. Hän näkee jääkiekkokulttuurin yksipuolisuuden. Kukaan ei opi tappioista mitään, ikoneista Melenderin armon saa suurin piirtein vain Raimo Helminen.

Lopuksi hän suuntaa armottoman kritiikkinsä kanssapelaajiinsa, huonosti käyttäytyviin, homovihaajiin, koko siihen meluun, rähinään ja heikkojen painostamiseen, joka sisältyy pukukopin möykkäelämään.

Intohimoisesti jääkiekkoa koko elämäni seuranneena haluaisin huomauttaa, että Melender syytää koko jääkiekon niskaan paljon sellaista, joka kuuluu jääkiekon "yläasteelle".

Hyvä esimerkki ovat juuri nuo ikonit. Eiväthän Selänne, Kurri, Koivu jne. mitään möykkäväkivallan apostoleja ole, päinvastoin. Ehkä Melenderin olisi pitänyt olla sen verran parempi pelaaja, että olisi päässyt nuorten sällien pukukoppimölyn läpi.

No, se on kirjallisuuden voitto, Melender päätyy esseistien yksilölliseen "joukkueeseen".

Analyysien kohteina on kolme kirjailijaa, Melenderin edellisestä romaanista tuttu Gustave Flaubert, Michel Houllebecq ja Don DeLillo.

Vivahteikkaan tarkastelun taustalla on yhteinen teema, jota voisi kutsua Melenderin moraaliopiksi.

Hyvän vihollinen numero yksi siinä opissa on nautintoaan holtittomasti hakeva kuluttaja.

Flaubertin ajatukset sopivat Melenderille hyvin siksi, että Flaubert vihasi kirjeissään omaa hyväänsä hamuavaa, näkemyksetöntä porvaria. Yhtäkkiä vanha porvarin härnääminen saa ajankohtaisen sisällön.

Toinen hyvän vihollinen on maallistunut humanismi, joka pitää ihmistä hyvänä ja haluaa huolehtia hänen oikeuksistaan. Jos ihmisestä pahaa löytyy, se löytyy poikkeusyksilöistä, sarjamurhaajista sun muista hitlereistä.

Tämän vihollisen kartoittamiseen Melender käyttää kokonaisen esseen nimeltään Hyvyyden ideologia. Kirjailijoista teeman valaisemiseen sopii Houllebecq, joka ei poseeraa toisten värikkäällä pahuudella, vaan lyö lukijaa lattealla todellisuudella päin näköä.

Kolmas hyvän vihollinen liittyy Melenderillä juuri tähän todellisuuden ketjuuntumiseen.

Todellisuutta ei enää ole, siitä on tullut teknisten representaatioiden päässä oleva "Amerikan kuvatuin lato", jonka olemusta selittämään tarvitaan vähintään kahdeksan kulttuurintutkijaa. Mainittu lato esiintyy DeLillon romaanissa Valkoinen kohina.

Melenderin kirjallisuusesseet ovat oivaltavia, selkeitä ja puhuvat asian keskeltä, hahmottavat aikaa.

Nautinnonhaluisen terapiaoptimismin sijaan Melender tarjoaa elämänasennoksi lievää pessimismiä, halua etsiä lohdutusta korkeatasoisesta hengenelämästä, tarkkuutta palvottavien valinnassa. Hän tarjoaa omistautumista, jota esimerkiksi Flaubert toteutti, eräänlaista kirjallista pappeutta.

Jaha, mitähän tähän nyt sanoisi?

Osa puhdasoppisuuden korostuksesta on kirjailijan itsensä sparraamista. Samaan luokkaan voi laskea reippaat mollaamiset, kuten Norman Mailerin tai Philip Rothin pitämisen pelkkinä peniskirjailijoina.

Välillä muistuvat mieleen myös suomalaisen modernismin alkuajat, kirkasta ja selkeää silloinkin kaivattiin.

Kun esteettinen intomieli laajenee koko maailmaa koskevaksi eettiseksi laatuvaatimukseksi, siihen tulee väistämättä elitistisiä sävyjä.

En nyt väitä, että Melender olisi ihmisvihaaja noin yleensä, mutta laajoja testosteronipopulaatioita hän vihaa, humanistihempeilijöitä vieroksuu.

Lopputuloskin kuulostaa tutulta: Melender päätyy kehittelemään jonkinlaista objektiivista jumalanvastinetta, sinä olet hyvä -saarnaajien tilalle.

Se, että ratkaisu on tuttu, on myös Melenderin ajattelun mukaista. Kirjallisuus on hänelle traditio, jolle kirjailija on vastuussa, ei muodolle, ei lukijoille.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi