Kohtaaminen, ei konflikti

Lassi Nummen kirjoituskokoelma huokuu maltillista sivistystä

Muistan lukeneeni kauan sitten jostain oppikirjasta esimerkin impressionistisesta kritiikistä. Siinä runoilija Lassi Nummi kuvaili lähinnä omia tuntemuksiaan luettuaan esiteltävän kirjan.

Nyt kun Nummen 80-vuotisjuhlan kunniaksi on julkaistu tukeva kokoelma hänen kirjoituksiaan vuosikymmenten varrelta, on hyvä hetki tarkistaa, pitääkö oma vaikutelma paikkansa Nummen kriitikontyöstä.

Ei aivan, voin todeta selvittyäni kymmenistä lehtijutuista ja esitelmistä koostuvan kirjan loppusivuille. Nummi korostaa kyllä omakohtaista kokemusta, mutta kyllä hän on pyrkinyt myös analyyttisyyteen.

Nummi julkaisi sekä esikoisrunokokoelmansa että romaanin 20-vuotiaana vuonna 1949, ja lukeutui siten vääjäämättä sodanjälkeisiin modernisteihin. Esikoinen sisälsi sekä mitallista että vapaamittaista runoutta. Meren ja runon aallot -valikoima sisältää puolestaan kirjoituksia V .A. Koskenniemestä ja Uuno Kailaasta, mikä todistaa Nummen olleen nuoruudessaan vielä vankasti "perinteisen" runouden vaikutuspiirissä. Lasse Heikkilää käsittelevä artikkeli 1960-luvulta kertoo, miten nopeasti Nummi omaksui myös uuden ilmaisun keinot.

Vaikka nykyperspektiivistä nähtynä Nummi vaikuttaa avaralta ja monipuoliselta taiteen ymmärtäjältä, 1960- ja 1970- luvun äkkiväärän radikaaleina aikoina hänet usein leimattiin konservatiiviseksi ajattelijaksi.

Vuoden 1995 Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä Nummi toteaa: "Niinkin mieto libero kuin minä kävi silloin oikeasta emätaantumuksellisesta. Tunsin itseni yhteiskunnallisesti hyödylliseksi, kun pystyin herättämään ja kanavoimaan niin aggressiivisia tunteita."

Onneksi ajat ovat muuttuneet, ja nykyään nämä kirjoitukset, jotka taiteen lisäksi liikkuvat maan ja taivaan välillä, tuntuvat tosiaan maltillisilta, joskus turhankin varovaisilta pyrkiessään ottamaan huomioon mahdollisimman monen näkökannan ja ymmärtämään eri lailla ajattelevia.

Kauppalehden lukijoilta hän pyytää ymmärrystä vuoden 1961 Ars-näyttelyn outojakin teoksia kohtaan. Nimimerkin suojista hän sitten saattaa tunnustaa inhonneensakin joitain töitä, vaikka yrittää aina löytää tarkoituksen taiteena esiintyvälle romukasallekin.

Vuonna 1963 Nummi kirjoittaa Kauppalehteen nyt jo unohtuneesta englantilaisesta romaanista, jossa salama iskee kuvanveistäjän puutarhatuoliin. Jäännös joutuu vahingossa taidenäyttelyyn ja se julistetaan mestariteokseksi.

Kuulostaa siis vähän samalta kuin Harri Mannerin parodinen romaani Suuri Performanssi, joka nälvii nykyistä taidepuhuntaa. Mutta Nummi huomauttaa, että ukkosen luomuskin voi olla taideteos, jos kerran taide on saanut aikaan sellaisen odotushorisontin, jossa vääntynyt rautatuolikin puhuttelee.

Nummi kirjoittaa koko joukosta taiteilijoita, myös edesmenneistä veljistään. Hän kirjoittaa raamatunkäännöstyön ongelmista, Estonian onnettomuudesta ja kuolemasta yleensäkin. Ja mukana on myös puhe kansainvälisessä Pen-kongressissa, mikä on totta kai paikallaan Suomen Pen-järjestön entiseltä puheenjohtajalta.

Kaiken kaikkiaan Nummen esseistiikassa on aina puhe kohtaamisesta, harvoin konfliktista. Vaikkei käsittelytapa olekaan puhtaan impressionistinen, hyvin usein lähtökohtana on kokeva minä, joka pyrkii avautumaan ulkomaailmalle, taiteelle ja toisille ihmisille.

Siinä mielessä Meren ja runon aallot on hyvin epäajanmukainen kokoelma. Se ei polemisoi kuin pari kertaa, vaan tarkastelee ilmiöitä eri kanteilta. Joskus kirjoittaja harjoittaa liiallista nöyryyttä tai pyytelee anteeksi, jos siteeraa itseään tai puhuu itselleen liian läheisestä asiasta.

Jokunen kirjoitus puolustaa paikkaansa enää kulttuurihistoriallisena dokumenttina. Runsaaseen viiteensataan sivuun sisältyy joutokäyntiä ja aikaansa sidottuja viittauksia.

Mutta muuten Lassi Nummen kirja on malliesimerkki sivistyneestä ja humaanista keskustelusta, josta voi ottaa oppia nykyisessä räväkkää ilmaisua suosivassa ilmapiirissä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi