Kohuilla taotaan temppu-uutisia

Jatkuva kohutehtailu rapauttaa journalismia, sanovat tutkijat.

Kohu-Oona, Talvivaara-kohu, naiskohu, juopottelukohu, homokohu ja suhdekohu. Siinä vain muutamia esimerkkejä siitä, kuinka runsaasti media käyttää kohu-sanaa.

Sana on lyhyt ja koukuttava, siis lukijaystävällinen eli kaikki hyvin? Ei, vaan jatkuvat kohut ovat pikemmin vaarallisia journalismille, sanovat tutkija-toimittajat Janne Ikonen ja Kimmo Mäkelä. Heidän mukaansa kohuilu on löysää temppuilua, joka köyhdyttää journalismia.

Tutkijoiden mielestä kohu-sanan poistaminen jutuista vain terävöittäisi journalismia, koska toimittajat joutuisivat kertomaan, onko todellisuudessa tapahtunut jotain.

"Missään tapauksessa kohun ei pitäisi olla kaikenkattava yleissana, jollaisena sitä nykyisellään huolettomasti käytetään", Ikonen ja Mäkelä kirjoittavat juuri ilmestyneessä Journalismikritiikin vuosikirjassa 2011.

Tutkijoiden mukaan kohu-sanalla kierretään vastuuta ja sen avulla tehdään usein tiedostamattakin journalismia, "jossa tekstin suhteella todellisuuteen ei lähtökohtaisestikaan ole mitään merkitystä".

"Kun tietoa ei ehditä hankkia tai sitä ei ole, pitää turvautua temppuihin, joista yksi on kohu."

Tutkijoiden mukaan kohu-sana on kätevä, koska kohu-väitteen takana voi suojautua puolueellisuussyytöksiltä, jopa vahingonkorvauksilta.

Toimittajat eivät siis todista tai edes väitä, että jotain merkittävää tai edes kiinnostavaa on tapahtunut, vaan epäilyksien julkistamista perustellaan syntyneellä kohulla.

Tutkijoiden mukaan esimerkiksi ympäristöministeri Paula Lehtomäen (kesk) miehen Talvivaara-omistuksista syntyneessä kohussa tiedotusvälineet eivät esittäneet todisteita sille, että Lehtomäen perheen omistukset olisivat vaikuttaneet ministerin työhön.

Vastaavanlaisena kohuiluna tutkijat pitävät esimerkiksi ex-pääministeri Matti Vanhasen (kesk) ja Perheyritysten liiton viestintäpäällikön Eveliina Talvitien "suhdekohua" - ei siis "kohusuhdetta". Kirjoituksia kohusta oli valtavat määrät ilman, että median tarvitsi todistaa suhdetta.

Kohuissa usein jää jopa kertomatta se, missä muualla asiasta kohistaan kuin mediassa. Pelkkä eduskunnassa käyty keskustelu ja muutamien kymmenien ihmisten huutelut netissä eivät tutkijoiden mielestään riitä kohuksi.

Tutkijoiden mukaan merkittävä syy kohu-sanan käyttöön on se, että journalisteilla on jatkuvasti kovempi kiire. Taustoja ja faktoja ei ehditä tarkistaa muun muassa verkossa käytävän uutiskilpailun ja toimittajien määrän vähenemisen takia.

Tutkijoiden mielestä tällainen kohukikkailun ei pitäisi riittää journalismille. "Sen sijaan pitäisi pohtia sitä, mikä kohun on nostattanut, siis mikä kohun aihe todellisuudessa on".

Journalismikritiikin vuosikirja ilmestyi nyt 14. kerran. Kirjaa on usein haukuttu pinnalliseksi ja lörpötteleväksi, kuten kirjan toimittanut Sanna Kivimäkikin esipuheessaan sanoo. Hän puolustautuu sanomalla, että kirjan tarkoitus onkin olla enemmän keskustelufoorumi, ei valmiiden vastauksien tiedottaja.

Kirjan ongelma ei olekaan se, että kirjoitukset ovat epätieteellisiä, vaan se, että todellisia uusia ajatuksia kirja tarjoaa aika vähän. Ajankohtaisuutta kirjassa riittää, on Wikileaksiä, uskontoa ja tv-urheilua.

Vuosikirja on hyvä muistutus siitä, kuinka paljon tehokkaampi journalistinen tyyli voi olla myös ajatusten herättäjänä kuin näennäistieteellinen pohdiskelu. Johanna Vehkoon juttu Guardianin tavasta työskennellä verkossa yhdessä kansalaisten kanssa on kirjan mielenkiintoisimpia.

Guardianin lähtökohta on avoimuus, eli toimitus paljastaa, mitä se tutkii ja houkuttelee sosiaalisessa mediassa liikkuvat auttamaan paljastuksissa.

Kirjoituksen loppupäätelmä on, että avoin joukkoäly on usein paljon tehokkaampaa kuin toimittajien itsenäinen puurtaminen, mutta ammattitoimittajaa se ei korvaa.

"Luottamus on tässäkin avainsana", lehden reportteritiimin vetäjä Paul Lewis sanoo.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi