Koiranleuka eläinten asialla

Daniel Katz ammentaa faabeleista tarinoihinsa

D aniel Katz (s. 1938) ei ole koskaan ollut helppojen aiheiden mies. Hänen romaaninsa ovat tarttuneet suuriin kysymyksiin teodikean ongelmasta aina hiljattaisiin eurooppalaisiin kriiseihin. Tämänsyksyinen aluevaltaus - se on faabeli - osuu aikajanalla näiden ääripäiden väliin.

Kolmannellatoista kirjallaan Berberileijonan rakkaus koiranleuka Katz asettuu tarinankertojana Jeesuksen, Aisopoksen ja de La Fontainen kunniakkaaseen kööriin. Jeesushan puhui tunnetusti eläinaiheisin vertauskuvin; Aisopos kai aloitti koko faabelilajin ja de La Fontaine teki sitä tunnetuksi.

Tämä on syytä sanoa siksi, että Katzin postmoderni kertomuskokoelma on joka tasolla itsestään ja lajistaan tietoinen. Se on nimittäin kirjoittamisen prosessia kirjaava - sanoisinko provosoiden epäsuomalainen - metafiktio.

Selitäänpä vähän: kokonaisuus käsittää kaksikymmentäneljä tarinaa, joihin eläimet jollain tavalla liittyvät.

Ne on luonnostellut Attila Kuf -niminen kirjailija, joka lasketaan alussa multiin. Kufin kirjoitusten ohella kokoelmassa on hänen ystävänsä, herra Ypsilon kirjoittamat alun ja lopun kertomukset (esipuheen ja jälkisanan tapaan).

Kirjailijatoveri saa edesmenneen Kufin puolisolta nipun keskeneräisiä tarinoita toimitettavakseen. Yhtäkään ei Kuf oikein saanut valmiiksi (sen sijaan hän on ansiokas aloittaja), joten loput ovat Ypsilon käsialaa.

Väistämättä ajattelee, että Katz kommentoi näin myös omaa kirjoittajanlaatuaan: Berberileijonan rakkaus, kuten jotkin muutkin Katzin kirjat, ovat etenkin paikoin mainioita.

Yhdessä kertomuksessa Kufin tarinankertojan päättämättömyys on sitä paitsi oikein esillä. Kustantaja vertaa 24 tarinan keskeneräisyyttä sattuvasti hevosenkokoiseen uskottomuuteen. Sattuvaa se on sikäli, että useampi kokoelman kertomus pui vähintään allegorisella tasolla ihmissuhteiden kiemuroita.

Tarinoiden alkuperäisellä keskeneräisyydellä on myös filosofinen puolensa. Annettiinhan faabeleissa alun perin elämäohjeita ja usein juuri lopussa seisoi niiden moraalinen opetus. Kirjan Kuf ei näe elämää niin yksioikoisesti: voi olla, että juuri siinä piilee kokonaisuuden nykyaikainen "opetus".

Toisen faabeleiden tehtävän - eli vitsikkyyden ja viihteellisyyden - Berberileijonan rakkaus kyllä täyttää.

Kirjailijapersoona Kufin edesottamuksille ei voi olla hymyilemättä tai paikoin nauramatta makeasti. Juutalaisuuttaan korostavan sisäiskirjailijan ("Kuf" on heprean kielen K-kirjain) itseruoskinnassa on jotakin Philip Rothiin ja hänen päähenkilöönsä Nathan Zuckermaniin rinnastettavaa.

Rothin tavoin Katz viittaa tavan takaa myös omaan kirjailijapersoonaansa, lähtien Attila Kufin kirjainsukunimestä. Kokoelmaan nimeen nostettu tarina Berberileijonan rakkaus kytkeytyy sekin kirjailijaan kiertotietä. Leijona on tietysti faabeleissa suosittu eläinhahmo, mutta se esiintyy Raamatussakin - eikä vähiten Danielin yhteydessä.

Eläinaihe antaa Katzille oivat eväät hänelle ominaiseen hirtehishuumoriin ja lempeään ironiaan. Tietty humaanius tuodaan kertomuksissa esiin suhteessa eläimiin aina hyönteisistä lähtien.

Kuf on heikompiosaisten asialla itseään unohtamatta. Hilpeäntraagisessa Kärpästen herra ja rouva -tarinassa Kuf juottaa kärpäsen känniin ja lukee tälle edesmenneen kirjailija Karppisen runoa "Juopon kärpäsen surinaa" ja litistää tämän sitten vahingossa hengiltä kirjallaan tiedustellessaan sen mielipidettä valjusta runosta.

Samaa sympaattista huumoria, villiä mielikuvitusta, absurdin tajua - ja sen myötä syvällistä elämännäkemystä sanon minä - Katz on viljellyt esikoisromaanistaan Kun isoisä Suomeen hiihti (1969) lähtien. Finlandia-palkinto ei vielä ole langennut hänen osakseen, vaikka Laituri matkalla mereen (2001) ehdokkaana olikin.

Yrmyt hei, vakavuus on yliarvostettua.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi