Kolme kuvaa Suomesta

Hanna Arvela, Samuli Sarén: Sanoisitko kuskille päivää. Zum Teufel. 80 s., 15e.

Reetta Laitinen, Jussi Pakkanen: 144 kertaa. Zum Teufel. 48 s., 15 e.

Hannele Richert: Sielun koostumus. Zum Teufel. 80 s., 15 e.

Me tiedämme, millaista on istua bussissa matkustajana. Mutta miltä maailma näyttää ratin takaa? Hanna Arvelan piirtämä ja kuljettajana työskentelevän Samuli Sarénin käsikirjoittama Sanoisitko kuskille päivää kertoo tarinan kuljettajan näkökulmasta.

Autoon seuloutuu juoppoja, kiroilijoita, haisevia tyyppejä ja eksyneitä yksityisautoilijoita. Kuljettajan ilot ovat pieniä ja kääntyvät vähitellen vahingoniloksi.

Tarina liikkuu stereotypioiden, ironian ja todellisuuden havainnoinnin kolmiossa. Albumi koostuu lyhyistä, osin irrallisista välähdyksistä. Arvelan (s. 1980) jykevä piirros korostaa tarinoiden kulmikkuutta. Kovin pitkälle kansiensa ulkopuolelle ei teos kasva.

Albumi 144 kertaa on pienoisnäytelmä eräästä suhteesta. Kuuteen kohtaukseen jaettu tarina luotaa nuorten aikuisten Helin ja Pasin suhdetta, jolla on tiedossa oleva loppu päivämäärää myöten.

Lapsuuden loppu sekä vääjäämättä tuleva aikuisuus vastuineen saa heidät elämään varastetulla ajalla. Kerronnan dynamiikka nousee tästä tiedosta ja sen varjosta. Jussi Paakkasen (s. 1977) käsikirjoitus välittää sanottavansa, vaikka tarina on pieni ja arkinen. Reetta Laitisen (s.1982) piirros on konstailematonta. Se jättää tunnelman oivaltamisen pitkälti lukijan itsensä varaan.

On ilo lukea suomalaista albumia, jossa käsikirjoitukseen on panostettu. Tarina puhuu hiljaisella äänellä, mutta siinä on selvä rakenne ja tavoite, draaman kaari.

Kolmas tuore albumi Sielun koostumus kokoaa Hannele Richertin lyhyitä sarjakuvia kymmeneltä vuodelta. Tämä selittää visuaalisen ja kerronnallisen tason vaihtelut.

Alussa painottuvat teini-iän ankarat kysymykset: kuka minä olen ja kuka on se ihminen, joka sisälläni asuu? Myöhemmin mukaan sekoittuu itseironiaa ja huumoria. Tarinat ovat usein pohdiskelevia tai havainnoivia. Hahmot tietävät arvonsa ja ajatuksensa, mutta se purkautuu maailman ihmettelynä eikä aggressiona.

Huumorin astuessa mukaan alkaa kerronta luistaa sujuvammin, vaikka liian pienessä sivukoossa julkaistu albumi on visuaalisesti raskas.

Joissakin sarjoissa Richert (s. 1979) piirtää paljon yksityiskohtia ohuella viivalla. Välillä hän malttaa vähentää niitä ja tekee hienoa jälkeä, kuten sujuvassa tarinassa tupakoinnista ja siitä eroon pääsemisestä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi