Kolmen soinnun pirunpolska

Andrus Kivirähkin satumaisessa romaanissa kaikki varastavat

 Onkohan Riihiukon esitteleminen Suomessa poliittisesti epäkorrektia?

Virolaiset voivat nauraa tietävästi Andrus Kivirähkin kuvaamalle kyläyhteisölle, jossa kaikki vanhimmasta nuorimpaan ja köyhimmästä rikkaimpaan elävät varastamalla. Mutta varjelkoon meitä suomalaisia näkemästä kirjan väkeä veljeskansan talousihmeen vertauskuvana.

Kaikki varastavat kaikilta, mutta erityisesti kartanon aitasta ja herrasväen kaapeista ja vaatekomeroista. Herroilta varastaminen ei varkautta olekaan, koska omaisuus on kertaalleen talonpojilta varastettua, kuten kartanon virolainen lakeija todistelee. Hänen moraaliaan voisi kutsua kirjaimellisesti luuserimoraaliksi: se on fiksautunut ristiretkiajan Lembit-sankarin häviöön maahantunkeutujille.

Myös viime syksynä suomeksi ilmestyneessä Kaur Kenderin Itsenäisyyspäivässä varastaminen oli elämäntapa ja ponnahduslauta neuvostoharmaudesta vihreälle oksalle. Puhumattakaan A. H. Tammsaaren Totuudesta ja oikeudesta ja sen umpikierosta Pearusta.

Ennakkoluuloisia ilahduttanee tieto, että viron kielen sana "reheline" ei tarkoita rehellistä, vaan puimamiestä. Rehepapp on moision riihenlämmittäjä, yleensä ukko.

Pohtikaamme mieluummin erilaisia sankaruuden ja selviytymisen malleja.

Suomessa sankaruus on nähty yksinäisenä uhmana ja raivona luonnon ja herrojen taipumattomuutta vastaan. Virossa, jonka historia on ollut monin ajoin paljon rankempi, ovela on voinut selviytyä vain sieppaamalla miehittäjän taskusta leipäpalan. Kansantarinat kertovat kavalista ihmisistä, jotka huijaavat piruakin. Vaikka kertoja voittaa naurajat puolelleen, traaginen asetelma on kaikille liiankin tuttu: vahvempi vie kuitenkin lopuksi kaiken.

Kansansatujen kuviot ja taruhahmot ovat olleet Andrus Kivirähkin (s. 1970) ironinen tavaramerkki viikkolehdissä ilmestyneistä Ivan Oravan muistelmista lähtien.

Pakinoiden sankari muistelee osuuttaan itsenäisen ja miehitetyn Viron historiassa ja panee veijaritarinoiden tapaan poskettomasti omiaan. Ivan Orava oli paikalla esimerkiksi kun Molotov painosti Ribbentropin hyväksymään Viron miehityksen, ja vainajia pelkäävä natsi-Saksan ulkoministeri jätettiin lukkojen taakse Leninin mausoleumiin.

Vuotta ennen Riihiukkoa Virossa ilmestynyt loistelias Liblikas (Perhonen, 1999) alkaa taiteilija- ja rakkausromaanina Estonia-teatterin alkuvaiheilta, mutta perhosen hahmoon rakennettua teatteria kansoittavatkin keijut ja haltijat, ja sen haurasta lumemaailmaa uhkaa kammottavan koiranhahmoinen "tosiolevaisuus" julmine realiteetteineen.

Varkaiden orgiat on kuvattu tarinoinnin riemulla ja kepeydellä, joka on harvinaista näillä leveysasteilla - mutta eri leveysasteistahan Viron kulttuurissa usein on kysymyskin. Tulee mieleen koko ajan liikkuva, kekseliäin variaatioin toistuva, tarttuva melodia, jota sitten kuitenkin myötäilee ne tavalliset kolme sointua.

Sillä niin taiturimainen kuin Riihiukko omalla tavallaan onkin, se ei ole kovin kunnianhimoinen romaanisommitelma.

Lukijaystävällinen se sen sijaan on: kukin langanpää johtaa traagiseen, koomiseen tai tragikoomiseen - yleensä odottamattomaan - loppuun.

Kertomuksen loisteliaimpia jaksoja on kuvaus hahmoaan muuttavan ruton saapumisesta kylään ja kuinka viisas Riihiukko sitä petkutti.

Petkuttaminen on marraskuun kaamoksessa muutenkin toimeentulon - siis varastamisen - edellytys.

Aittoihin tunkeutuminen ei onnistuisi ilman noiduttuja apulaisia, kratteja, ja niitä saa paholaiselta kuittausta vastaan. Veripisaroiden asemasta kyläläiset puristavat pirun kontrahtiin jäätyneitä viinimarjoja.

Lumesta muovatun, herkkämielisen kratin ja kartanon tyttäreen rakastuneen pehtorin tarina on sekin osoitus irtonaisesta ja avarasta mielikuvituksesta, joka oikeuttaa odottamaan nuorelta kirjailijalta paljon.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi