Kolmion takaa, tai kielletystä ajosuunnasta

Tomi Kontion teksteissä menneisyys sisältää aina menetyksen

Niin monelta kantilta Tomi Kontio (s. 1966) valottaa viidennen runokokoelmansa nimeä, että on pakko alkaa alusta.

Delta on kreikkalaisten aakkosten kolmas kirjain, ja luonnontieteissä se merkitsee toisinaan muutosta. Jokien suulla delta on suisto, taivaalla lentokone. Ainakin Bulgariassa on sen nimistä jäätelöä.

Jälkimmäistä keveää merkitystä ei Kontion kolmiolla ole, sillä muutamaa hieman yllätyksetöntä sanaleikkiä - "vainaja aina ja, / ikuisesti, se olio joka oli jo" - lukuun ottamatta hänen runokokoelmansa on minusta yleisilmeeltään surumielinen.

Siitä kielii sekin, että delta on kokoelmassa myös ruotsin kielen verbi, osallistua, ottaa osaa suomalaisessa merkityksessä, "delta / i sorgen".

Ajattelen, että juuri osallistumista Kontio kuvaa. Sillä mitä muuta on ihmisen elämä tai sen kuvaaminen kuin osallistumista maailmaan?

Sitä se on, ei enempää eikä vähempää, kunnes aika jättää: "Siellä he elävät, toiset, laittavat kynttilöitä / ja ruokaa, laittavat kellonsa pari minuuttia edelle, / etteivät myöhästyisi kun heidän aikansa tulee."

Kuolema on läsnä tiheämmin kuin nimikuvio konsanaan tai Kontula, runoilijan kuulut kotikulmat.

Kontio katsoo maailmaa kolmiostaan kivasti, eri lailla, niin kuin hyvässä runossa pitää. Parasta on, kun kielessä tullaan kolmion takaa tai kielletystä ajosuunnasta.

Kontio läpivalaisee tavan takaa suomen sanoja ruotsin kielen kautta, paljon enemmän kuin Pentti Saarikoski Ruotsin-kauden runoissaan.

Niin kuin tässä: "Molen, suomeksi mooli, se mikä minä olen / mitattuna kemiallisesti, hiiltä, hiiltä /.../ Solet, ruotsalaisten aurinko sinä olet /.../"

Ylipäätään ihminen liikkuu Deltassa ihmistä kohti, mies naista, minä sinua kohti, monella tasolla: siinä se jäljittelee todellisuutta.

Tomi Kontio on tähän hetkeen poikkeuksellinen runoilija, koska hän viljelee säemuotoisissa runoissaan tarinoita. Menneisyydestä, puhujan omasta, lapsuudesta, ikään kuin summatakseen elettyä elämää keski-iän tilinpäätöksessä. Surumielisyys voi tulla tästä, sisältäähän menneisyys aina menetyksen.

Tai kenties se vain kuuluu Kontiolle - lukihan kriitikko Mervi Kantokorpi melankoliaa myös runoilijan edellisestä, Vaaksan päässä taivaasta -kokoelmasta.

Asiaan kuuluu, että luin Deltan kolmeen kertaan. Sen se kesti, mutta se riitti, kompaktista kokonaisuudesta jäi muisto. Se on kuva, jota ei tarvitse, ei voi sanoa toisin: "meri, taivas ja taivaalla linnut".

OIKAISU

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi