Kosmista viestintää

Doris Lessingin utooppisen tieteisromaanisarjan Canopus Argossa (eikö Argoksessa olisi ollut selkeämpi taivutusmuoto, eihän tämä Lessingin avaruusmiehistö tiettyihin antiikin mytologian piirteisiin samaistu) toinen osa Avioliiton vyöhykkeiden välillä on itsenäinen kokonaisuus. Siinäkin planeetat ja niiden jyrkästi toisista poikkeavat vyöhykkeet toteuttavat korkeampaa kosmisen järjen suunnitelmaa kehittyäkseen johonkin suuntaan, mistä ei ole täyttä varmuutta – joka tapauksessa vyöhykkeiden väliset erot ovat moraalis-intellektuaalisia ja sivistyksellisiä.

Kolmannen, melko korkealle kehittyneen, pasifistisen, lempeän vyöhykkeen kuningattarelle Al Ithille on annettu planeettojenvälinen käsky mennä naimisiin sotaisemman ja spartalaisemman Neljännen vyöhykkeen kuninkaan Ben Atan kanssa, jotta eri tasojen, vyöhykkeiden kesken syntyisi hedelmällistä vuorovaikutusta, kommunikaatiota kaikinpuolista "kulttuurivaihtoa".

Kun suhde on tehnyt tehtävänsä ja vaikuttanut paitsi asianomaisiin itseensä, myös heidän valtakuntiensa elämänlaatuun, tämä interplanetaarinen kommunikaatio ja kehitys jatkuu: Ben Ata nai käskyn saatuaan vuorostaan vielä primitiivisemmän ja sotaisemman villikissan Vashin, joka viehättää häntä muun muassa aistillisella spontaanisuudellaan.

Kaavoihin kangistuneelta sotilashenkilöltä Bern Atalta, joka sitä paitsi on oppinut Kolmannen vyöhykkeen naiselta estoja mutta ei luontevuutta, spontaanisuus puuttuu, samoin kuin hedelmällisen anarkian iloisten mahdollisuuksien oivalluskyky.

Ben Atan toimiessa välittäjänä Viidennelle vyöhykkeelle siis siirtyy vaikutteita Kolmannelta, vähitellen mystiikassaan jo varsin korkeatasoiselta Toiselta, jonne Al Ith siirty mietiskelemään ja jossa Ben Ata käy häntä tapaamassa.

Profeetta vieraalla maalla

Sijaiskärsijänä ja eräänlaisena moraalisena opettajana primitiivisellä Neljännellä vyöhykkeellä naimisissa oleva Al Ith on alueen asukkaille tietenkin eräänlainen profeetta, vapahtaja omalle sukupuolelleen esimerkki itsenäisestä naisesta, joka hyväksyy vain empatiaan ja tasa-arvoon perustuvat suhteet miesten kanssa. Hän vihjaa takertuvan yksiavioisuuden sekä fyysisen alistumisen nöyryyttävyydestä sisäisesti kapinallisille mutta pelokkaina vaikeneville Neljännen vyöhykkeen naisille.

Näistä, ja miehistäkin, tulee vähitellen kulttuurisia nousukkaita, joilla on tuskin toivoa koskaan saavuttaa Kolmannen vyöhykkeen elintasoa ja moraalista edistyneisyyttä, ainakaan kaikkien. Mutta ainahan voi yrittää: se juuri, ymmärtävä parempaan pyrkiminen, on ihmisarvoista ja saattaa johtaa sinnikkään yksilön lopulta jopa Toisen vyöhykkeen nirvanaan, oivallukseen.

Yhteen varmaan keinoon Lessing ainakin onnistuu vihjaamaan olojen parantamiseksi vyöhykkeellä millä hyvänsä: sotavarusteluun käytetyn energian ja varojen suuntaamiseen ylevämpiin tarkoituksiin. Inhimillisten tunteiden – sellaisena kuin ihmiset ne tuntevat – voimakkaan kokemisen Lessing kuvaa taantumisena.

Vastaavuudet, analogiat todellisen ihmisluonnon, historian ja erilaisten kulttuuristen kehitysvaiheiden kanssa myös maailman nykyhetkessä ovat tai voisivat tietenkin olla kiinnostavia tässä utopiaromaanissa; niin myös taitavat kriittiset näkökulmat erilaisiin kulttuureihin. Valitettavasti Lessing nyt tässä toisessa osassa on jäänyt melko epämääräisten ja sovinnaisten ratkaisujen tasolle pystymättä rakentamaan konkreettista ja omaperäistä visiota, joka toimisi yhtä aikaa utopiana, kritiikkinä, avoimena ihmisluonnon ja sen erilaisten "yhteiskunnallisten" kasvualustojen tarkasteluna.

Reilu, utopistisia lähtökohtia konkretisoiva dramaattinen toiminnallisuuskin kuten Burroughsin ikimuistoisissa Mars-kirjoissa, siis seikkailuromaanin piirteiden lisääminen, olisi voinut tehdä kirjalle hyvää, kun sen olisi saanut taitavasti palvelemaan vyöhykkeiden välisten erojen ja vuorovaikutuksen konkretisoimista.

Nyt hyväätarkoittavat, epämääräiset perin kaavamaiset ja puolinaisesti pohditut oletukset siitä mikä kenties on korkeampaa, mikä matalampaa ihmisessä ja hänen kulttuurissaan, jäävät staattisten asetelmien ja hajamietteiden tasolle – dialektinen menetelmä, jota ilmeisestikin ehdottomasti olisi kaivattu koko kirjan pohjaksi, sovinnaisten kaavamaisuuksien välttämiseksi, jää itse asiassa toteutumatta.

Nietzscheläisemmällä tavalla monipohjainen ote ihmisluontoon ja kulttuuriin olisi estänyt haikailun ja emotionaalisen värittömyyden sekä tyhjänpäiväisen mystiikan kohottamisen arvoiksi. Lessing näkee kyllä itsekin asetelmallisuutensa yksiulotteisuuden vaarat mutta ei pysty torjumaan niitä, koska hänen eri vyöhykkeensä ovat romaanin kuvioissa liiaksi erillään pystyäkseen toden teolla hedelmöittämään toistensa kulttuuria, tai edes vaikuttaakseen riittävän kiinnostavilta ja kompleksisilta paikoilta romaanin aiheeksi. Kirjailija viittaa ristiriitaisuuteen ja vierauteen mutta pitää staattisia onneloita liiaksi lähtökohtinaan.

Yksi sektori tulee kuitenkin muita paremmin käsitellyksi juuri eroavaisuuksien, vuorovaikutuksen ja kommunikaation kannalta, nimittäin miehen ja naisen suhde, sen paradoksaalisuudet, vaikutukset eri sukupuolten identiteettiin, tunteenomaiset ristiriidat, kaikenlaiset normistot ja niiden kaavamaisuus. Feministien romaanina Avioliitot vyöhykkeiden välillä lähinnä kokeekin; muut näkökulmat jäävät liian hauraiksi, eikä tämäkään suorastaan häikäise uutuudellaan tai osuvuudellaan.

Arvojen epämääräisyys

Lessing on kyllä kiintoisilla jäljillä monissa muissakin huonosti konkretisoituvissa lähtökohdissaan, kuten siinä, että hän yrittää tehdä vyöhykkeiden välisistä eroista naturalistisia psykofyysisiä ilmiöitä, jotka voivat esiintyä yhdessä ihmisessä esimerkiksi nimenomaan empaattisessa kirjailijassa eri tilanteissa ja kehitysvaiheissa. Mutta kehitys siis johtaa haikailevaan, epäkiinnostavaan mystiikkaan, emanaatioiden tai vibraatioiden ihasteluun.

Lessingin olisi kannattanut käsitellä nimenomaan arvoja ja niiden yhteenkietoutuneisuutta tai ristiriitaisuuksia huomattavasti rohkeammin, konkreettisemmin, paradoksaalisemmin ja epäsovinnaisemmin. Nyt hän jää mielikuvituksenkin puolesta toiseksi miltei kenelle tahansa elämän ilmenemismuotojen kehitysvaiheita tai ihmistä pohtineelle vähänkin huomattavalle ajattelijalle tai kirjailijalle, – oikeastaan kevyehkön poleemisen satuilun asteelle. Siksi hänen periaatteelliselle, sympaattiselle ennakkoluulottomuudelleen käy myös hieman huonosti: se jää monessa suhteessa kliseiden tasolle.

Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä etteikö Shikastan jatko-osaa, Avioliittoja vyöhykkeiden välillä tutkiskelisi jokseenkin kiinnostuneena. Ensimmäinen osa oli kuitenkin parempi: sekä dramaattisempi, dokumentoidumpi että älyllisesti paremmin pohjustettu, konkreettisempi ja vaikuttavampi.

Julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 17.6.1983.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi