Kuha kiehuu, sanoi kuhankeittäjä Yli puolet Suomen lintujen vanhoista perusnimistä jäljittelee ääntelyä

Laura Mäntynen

Humanisteilla on paljon annettavaa biologeille ja toisin päin. Sen osoittaa Turun yliopiston suomen kielen professorin

Kaisa Häkkisen kirjoittama

Linnun nimi.

Tiiliskiven paksuinen opus perkaa perusteellisesti suomalaisen linnunnimistön etymologiaa eli sanojen historiaa.

Nimiteoksen on kustantanut uusi kustannusyhtiö Teos. Vaikka

Linnun nimi on tiedekirja, se tavoittelee suuren yleisön huomiota, ja varmasti sillä on siihen edellytykset.

Sanojen alkuperän selittäminen on kielentutkimuksen populaaria osaa, kietoutuuhan siihen kiinnostava kansan historia ja tässä tapauksessa myös suomalaisen luonnon kuva.

Eikä siinä vielä kaikki. Harva tiedeopus on yhtä kaunis katsella - siitä pitävät huolen veljekset

Ferdinand,

Magnus ja

Wilhelm von Wright sekä ruotsalainen litografi

Magnus Körner, joiden tieteelliset lintumaalaukset 1800-luvulta kuvittavat tekstiä.

Kansan suussa lintujen nimet ovat muotoutuneet enimmäkseen lintujen ääntelyä kuvaaviksi. Niin sanottuja onomatopoeettisia on Häkkisen tutkimuksen mukaan yli puolet vanhoista perusnimistä, kuten kuovi ja tiira.

Lokkikin on saanut itse vaikuttaa nimensä syntyyn. Sen varhainen kielellinen variaatio oli loue, jonka voi korkealta kiekaistuna kuvitellakin linnun suuhun.

Kaikki kuulon perusteella syntyneet nimet eivät ole kuitenkaan tulleet aivan suoraan linnun ääntelystä, vaan mielikuvien kautta.

Kehrääjän nimi syntyi, koska ihmisten mielestä sen ääni muistutti rukin hyrräystä. Tai kun lintu ihan selvästi "sanoo" suomen kielen sanat kuha kiehuu, on lausuman esittäjä tietenkin kuhankeittäjä.

Vanhin suomenkielinen linnunnimistö on esikirjallista, vain suullisessa kielessä elänyttä. Ja tuhansia vuosia vanhaa.

Kun suomen kirjakieli syntyi 1500-luvulla, useimmat tekstit palvelivat uskontoa ja niiden linnut olivat peräisin Raamatusta.

Kokonaisuudessaan linnunnimistö on kuitenkin nuorempi kuin kirjakieli ja sen syntykautena pidetään erityisesti 1800-lukua. Silloin suomen tieteellinen sanasto koheni huimasti ja ensimmäiset perusteelliset suomalaiset lintukirjatkin ilmestyivät.

Pääsky, varis ja kurki kuuluvat linnunnimissä suomen kielen vanhimpaan kerrokseen. Kieleen ovat sopeutuneet täysin myös vanhat germaaniset lainasanat, kuten haikara, haukka ja kana.

Iäkkäimmät nimet ovat yleensä lyhyitä perussanoja ja pikemminkin heimon tai suvun kuin lajin nimiä. Lajin tarkkuudella on nimetty vain ulkonäöltään huomiota herättävät tai pyyntimielessä tärkeät linnut. Esimerkiksi metsäkanalintujen, kuten metson, pyyn ja teeren, nimet ovat pysyneet ennallaan vuosituhansia.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.tiede@sanoma.fi