Kui sää oles tommone kauhja pitkätukka?

Perinpohjainen historiikki kartoittaa nuorisoilmiöiden rantautumista pikkukaupunkiin

Minä kun luulin, että varsinaissuomalainen Salon pikkukaupunki olisi jumalten hylkäämää takametsää, mitä populaarikulttuurin levinneisyyteen tulee.

Juuri ilmestynyt Koit ny rauhottu! -historiikki antaa ymmärtää ihan toista. Se on massiivinen, 350-sivuinen, herkullisesti kuvitettu ja näyttävästi taitettu kirja, joka kuvaa perinpohjaisesti ja vetävästi popmusiikin ilmiöiden rantautumista länsimaisen sivistyksen rajamaille - Saloon.

Tiedän. Kuulostaa hyvin erikoiselta ja vähintään ylimitoitetulta. Asuin itse Salossa herkimmät nuoruusvuoteni, joten olen kaksin verroin hämmästyneempi. Kauhja senttä, kui täsä näi kävi?

Kiistaton totuus on se, että salolaisen rockin merkitys on kansallisesti lähellä nollaa. Tämän kirjan tarkastelukaudella, 1950-luvulta 1980-luvun alkuun, kokonaisen albumin pääsi tekemään kaksi yhtyettä: progea soittanut Nimbus ja punkbändi Vaavi.

Mutta bändit eivät olekaan kirjan keskiössä. Toimittaja Mikko Vienosen ja historianopettaja Timo Lähteenmäen oivallus on tarkastella populaarikulttuurin moninaisten villitysten rantautumista myös ihan tavallisten nuorten näkökulmasta.

Tähän tarkoitukseen Salo soveltuu aivan yhtä hyvin kuin mikä tahansa pikkukaupunki.

Uudet tuulet puhalsivat maailmalta suurten kasvukeskusten kautta ja päätyivät lopulta vehmaaseen Varsinais-Suomeen: niin rock'n'roll, rautalanka, beatbuumi, hipit, proge, rockabilly, punk, pienlehdet kuin elävän musiikin yhdistys saapuivat Saloon. Paikallinen prätkäjengi lainasi logoonsa Helvetin enkelien pääkallon. Oma talo vallattiin Lepakon jälkimainingeissa. Koijärven patoon käytiin heittämässä korsi.

Kaikki oli vain vähän pienempää, kotikutoisempaa ja vaatimattomampaa.

Todennäköisesti samankaltainen kehityskulku toteutui jokaisessa kaupungissa ympäri Suomen. Tässä kirjassa seikkailevat Soilet, Mököt, Annut, Kalet ja Ikut, mutta nimet ja kadunkulmat vaihtamalla tarina voisi pääpiirteissään olla vaikka Kouvolasta. Koit ny rauhottu! piirtää kokonaiskuvan ajanjaksosta, jonka aikana sodanjälkeinen, "puolilänsimainen" Suomi omaksui Yhdysvalloista ja Britanniasta saapuneet nuorisoilmiöt. Samalla Suomesta kasvoi kokolailla toisenlainen maa.

Itse asiassa Salo paljastuu mainioksi tutkimuskohteeksi, sillä kirjoittajat tulevat osoittaneeksi, kuinka läpitunkeva eri ilmiöiden vaikutus oli.

Sehän on itsestään selvää, että vaikutteet omittiin pääkaupunkiseudulla, jossa riitti vastaanottavaista kohderyhmää ja jonne maakunnista samaisesta syystä hakeuduttiin. Pikkupaikkakunnilla uuteen tarttuminen vaati enemmän vaivannäköä mutta myös rohkeutta.

Ei nimittäin ollut helppoa olla esimerkiksi Salon ensimmäinen pitkätukka.

"Se aiheutti kotona jatkuvaa riitaa - ja huomauttelua, kuka tahansa tuli vastaan", Harri Huhtamäki muistelee. "Pitkätukka! Tommonen pitkätukka! Se metelöinti kesti varmaan kymmenen vuotta", Ace Päivärinta jatkaa.

Edes levylle päässeet salolaiset eivät nauttineet varauksetonta hyväksyntää kotikaupungissaan. Nimbus oli "Salon mittakaavassa aika undergroundia", Seppo Pietikäinen kertoo. "Ei ne muut kyllä ymmärtäneet siitä mitään, eikä halunneetkaan ymmärtää."

Ympäri Suomea kiertäneeseen Vaaviin suhtauduttiin Salossa "välinpitämättömästi, toisinaan jopa ärtyneen tai ivallisen torjuvasti".

Saman epäluuloisuuden saivat kokea lähes kaikki uuteen tarttuneet - niin vanhempien kuin ikätoverien suunnalta. Tähän viittaa myös kirjan nimi, suomeksi "Koeta nyt rauhoittua." Rauhallisempaa käyttäytymistä peräänkuuluttavan hokeman sisällä on perisalolainen piilomerkitys: unohda tuollaiset vouhotukset ja elä niin kuin on totuttu.

Koit ny rauhottu! pursuaa kovin vaatimattomia yksityiskohtia Salon pophistoriasta, mutta lukijan pelastukseksi tarjoutuu railakkaasti etenevä, hyväntahtoisen ironinen ja välillä proosallinen kerronta. Myös ilmiöiden kansainväliset taustat pöyhitään selventävästi.

Siksi kirjaa uskaltaa suositella myös niille, jotka ovat ohittaneet Salon moottoritietä pitkin. Enkä puhu kotiseuturakkautta potevan entisen salolaisen äänellä. Pois se minusta.

Itse luin kirjaa sujuvasti sivulle 102 ennen kuin vastaan tuli ensimmäinen tuttu nimi - entinen luokanvalvoja, joka oli laittanut popparitytöt pesemään räikeät meikkinsä.

Yli 20 vuotta myöhemmin minä ja kaverini saimme kuulla samaiselta opettajalta niin ulkoasusta kuin soittoharrastuksesta. Maailma muuttuu joskus tuskallisen hitaasti.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi