Kuka hidastaisi kyytiä?

Nyt kannattaa tutustua keynesiläisen talousteorian uuteen testamenttiin ja katekismukseen

Nopeasti kärjistynyt finanssikriisi on saanut muutkin kuin kuningatar Elisabethin kysymään, miksi kukaan ei nähnyt mitä tuleman piti. Syyttävä sormi on kohdistunut pankkiireihin ja rahapolitiikan päättäjiin.

Myös taloustieteilijät ovat saaneet kritiikistä osansa. Kansantaloustieteen valtavirta ei kyennyt näkemään, miten hetteiselle suolle luotonannon jatkuva kasvattaminen johtaisi.

Ei olekaan ihme, että kansantaloustieteen piiristä on alkanut ilmestyä kriittisiä puheenvuoroja. Parhaita niistä ovat George Cooperin tuore teos finanssikriisien yleisistä syistä ja uusintapainos Hyman Minskyn alun perin 1975 ilmestyneestä klassikosta.

Kumpikin nojaa John Maynard Keynesin pääteokseen Työllisyyden, koron ja rahan yleinen teoria (1936) ja tulkitsee sitä uudelleen.

Siinä missä Keynesin "Yleinen teoria" on tämän suuntauksen vanha testamentti, Minsky tarjoaa uuden testamentin ja Cooper luterilaisen katekismuksen.

Jos on kiinnostunut kriisin synnyistä, mutta ei ole lukenut taloustiedettä kovin pitkälle, kannattaa aloittaa Cooperista ja siirtyä siitä Minskyyn - ja jos on niin pitkälle päässyt, kannattaa käydä käsiksi myös itse Keynesin perusteokseen. Vaikean ajan ymmärtämiseksi se on vaivansa väärtti.

Minskyn pääteesi on, että vakaus itsessään sisältää epävakauden siemenen. Pitkään jatkunut talouskasvu luo niin suuria odotuksia tulevasta kasvusta, että se houkuttelee luotonannon liian nopeaan kasvattamiseen.

Ongelma syntyy Minskyn mukaan siitä, että finanssimarkkinat poikkeavat hyödykemarkkinoista eivätkä löydä oikeaa tasapainoa. Tavaramarkkinoilla on taipumus hakeutua tasapainoon, kun taas finanssimarkkinoilla on taipumus synnyttää rajuja nousuja ja yhtä rajuja romahduksia.

Viime syksynä talouskeskusteluun nousi käsite "Minskyn hetki". Sillä viitataan hetkeen, jolloin luotonanto kääntyy yhtäkkiä kasvusuunnasta alakierteeseen. Tämä voi synnyttää Keynesin kuvaaman likviditeettiloukun, joka voi puolestaan synnyttää luottolaman ja johtaa talouden taantumaan tai suoranaiseen lamaan.

Minsky on armoton oman aikansa 1960- ja 1970-luvun talouspolitiikan näkijöitä ja tekijöitä kohtaan, jotka hylkäsivät Keynesin käynnistämän taloustieteen vallankumouksen. Sen ajatuksen torjuminen, että finanssimarkkinat voisivat olla epävakaita, murensi Minskyn mielestä koko Keynesin yleisen teorian.

Cooper istuu tukevasti Keynesin ja Minskyn harteilla.

Finanssikapitalismin kriitikkona Cooper ei ole mikään katumielenosoitusten kuningas tai marxilaisten opintopiirien tuulihattu, vaan menestynyt rahoitusalan ammattilainen - lontoolainen investointipankkiiri, joka on työskennellyt Goldman Sachsin ja Deutsche Bankin palveluksessa.

Cooperin tulilinjalla on oletus tehokkaista markkinoista, jonka vaihtoehdoksi hän esittää Minskyn hengessä teorian epävakaista finanssimarkkinoista. Väärästä politiikasta Cooper siirtää syyllisyyden taakan laajemmalle eli vain rahapolitiikan päättäjien harteilta myös taloustieteen akateemiselle yhteisölle:

"Jos syyllisiä pitää etsiä, vastuu on pantava kollektiivisesti kansantaloustieteen akateemisen tutkijayhteisön jalkojen juureen, koska se on jatkanut sellaisten virheellisten teorioiden kuten tehokkaiden ja itseään sääntelevien markkinoiden pönkittämistä huolimatta valtavasta tätä vastaan käyvästä todistusaineistosta."

Cooper kaataa tästä vastuuta kansantaloustieteen Nobel-voittajan Paul Samuelsonin niskaan. 1940-luvulla kirjoittamassaan taloustieteen perusteoksessa tämä rinnastaa rahamarkkinoiden toiminnan suoraan hyödykemarkkinoihin:

"Mikä pätee kulutushyödykkeiden markkinoihin, pätee myös tuotannontekijöiden markkinoihin, kuten työvoimaan, maahan ja pääomaan".

Mutta jos näin ei olekaan?

Se veisi pohjan pois siltä markkinaliberalismin perusoletukselta, että finanssimarkkinat toimivat aina tehokkaasti ja itseään säädellen. Kun katsoo rytinää Wall Streetillä, on aika yltiöpäistä olettaa, että kaikki markkinat aina toimivat tehokkaasti ja hakeutuvat tasapainoon.

Tässä astutaan taloustieteen suuren jakolinjan juurille. Monetarismin isä Milton Friedman vannoo tehokkaiden markkinoiden nimeen. Keynes puolestaan nojaa epävakaiden finanssimarkkinoiden teoriaan. Kumpi vetää pidemmän korren?

Finanssikapitalismiin sisäänrakennetun epävakauden ja siitä koituvien suhdannevaihtelujen tasoittamiseksi Keynes ja Minsky esittivät investointien yhteiskunnallistamista. Se edellyttäisi valtion vahvempaa roolia, vaikka yrittäjyys ja markkinatalous muutoin saisivatkin toimia vapaasti.

Tästähän Suomenkin taloushistoria tarjoaa esimerkin 1950-luvulta, jolloin valtion aktiivisin toimin käynnistettiin koko maan teollistamiseen tähtäävä ohjelma.

Cooper kirjoittaa nykyisen kriisin varjossa ja varoittaa syvästä lamasta. Hän ei luota yksin markkinoiden kykyyn nostaa talous taantumasta, vaan pitää tätä darwinismina. Sen sijaan hän suosittelee setelipainon käynnistämistä.

Ei tarvitse kirjaimellisesti hyväksyä Minskyn ja Cooperin lääkkeitä todetakseen, että heidän analyysinsä antaa pohtimisen aihetta sekä taloustieteilijöille että talouspolitiikan tekijöille. Elvytyspolitiikan nimiin vannotaan taas.

Keynesin uutta tulemista selittävät myös muutokset eurooppalaisissa instituutioissa. 1990-luvun alun valuuttamyllerryksessä EU-maat olivat ilman euroa kuin toisiaan nokkiva varisparvi.

2000-luvun Euroopassa elvytyspolitiikan institutionaaliset olosuhteet ovat paremmat: euro luo rahapoliittista vakautta ja talouspolitiikan yhteinen päätöksenteko on vahvistunut. Nyt niille on käyttöä.

Talouspolitiikkaa ei tietysti koskaan tehdä yhteiskunnallisessa tyhjiössä. Kuten Minsky huomauttaa, Keynes ei ollut mikään teknokraattinen teoreetikko, vaan viimeisen päälle yhteiskunnallinen eläin. Keynes ajoi yhteiskuntapoliittista ohjelmaansa sitkeästi. Hän oli koko aikuisikänsä Britannian liberaalipuolueen aktiivi edustaen John Stuart Milliin nojaavaa sosiaaliliberalismia.

Ohjelmansa Keynes kiteytti kolmeen tavoitteeseen: taloudellinen tehokkuus, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja yksilön vapaus. Hän halusi pelastaa länsimaisen vapaan elämänmuodon sosialismilta ja kapitalismilta ja päätyi siksi kolmannen tien ajattelun kannalle.

Noiden arvojen ajamiseksi Keynes myös kehitti yleisen teoriansa - ja ainakin teoriassa siinä myös onnistui.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Euroopan unionin komission jäsen.

George Cooper: The Origin of Financial Crises. Central Banks, Credit Bubbles and the Efficient Market Fallacy. First Vintage Books. 208 s.

Hyman P. Minsky: John Maynard Keynes. McGraw-Hill. 181 s.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi