Kumpi tuhoutuu ensin, maapallo vai ihminen?

Adorno ja Horkheimer etsivät fasismin ja kulttuuriteollisuuden yhteisiä juuria ihmisen ja luonnon suhteesta

Saksalaiset teoreetikot Theodor W. Adorno ja Max Horkheimer kirjoittivat Valistuksen dialektiikan toisen maailmansodan aikana maanpaossa Los Angelesissa. Ihmisen suhde luontoon ei ollut silloin yleisen huolen aiheena.

Nyt teoksen pääteema on käynyt karmealla tavalla ajankohtaiseksi. Puheenaiheina ovat luonto, myytit ja valistus.

Jo vanhat myytit valistivat. Ne antoivat luonnon voimille selityksiä ja auttoivat kohtaamaan elämän pelottavia sattumuksia. Opetus ei koitunut ihmisen parhaaksi. Myytit ja jumalat loivat uutta pelkoa ja kärsimystä.

Valistus vapauttaa ihmisen taikauskosta. Se sanoo, että luonto on järjellä hallittavissa ja hyödyksi käytettävissä.

Järki on laskennallisuutta. Luonto on ainesta, jota hallitaan matemaattisesti. Hyödyllisyys on sitä, että yhdet luonnon tuotteet vaihdetaan määräsuhteissa toisiin luonnon tuotteisiin. Hyödyn mittana on raha.

Horkheimer väittää, että valistus on kiepahtanut takaisin myytiksi ja toimii samalla kaavalla kuin aikaisemmat myytit. Metsätontun tai isäjumalan tilalla on laskennallinen tiede ja hyödyllinen raha.

Meininki on mielettömämpää ja jälki kamalampaa kuin milloinkaan aikaisemmin. Horkheimerin mukaan kaikki laskettavuuden ja hyödyllisyyden mittoihin mahtumaton on valistukselle "epärealistista". Hyöty ja hallinta tekevät elollisesta ja henkevästä elotonta ja esineellistä. Tämä koskee sekä luontoa että kulttuuria.

Myytti saa voimansa olemassaolon käsittämättömyydestä ja sen mukana kaikista vieteistä ja peloista. Vakavampaa asiaa on vaikea kuvitella. Myytti muuttaa kapitalismin analyysin totuttua synkemmäksi.

Kansanomaisessa kritiikissä kapitalismin perustoiksi nähdään kylmä järki, ahneus ja petos. Myytin dialektiikka korvaa ne uskolla, pelolla ja itsepetoksella. Valistuksen dialektiikka on kauhukertomus siitä, miten moderni ihminen pahentaa pelkoa, jota hän tuntee itsessään olevaa luontoa kohtaan. Ihminen huomaa salaa eläimen itsessään. Valistuksen logiikka tekee tuntemuksesta inhottavan ja pelottavan ja liittää siihen sosiaalisia alemmuudentuntoja.

Itseinho projisoidaan ulkopuolelle. Oma eläimellisyys nähdään joissakin muissa ihmisissä.

Valistuneen ihmisen "ehdoton realismi" huipentuu fasismissa, sanovat Adorno ja Horkheimer. Fasistit asettivat luonnon tilalle juutalaisen. Juutalaiset valikoituivat pelon kohteen edustajiksi siksi, että sattuivat erottautumaan ympäristöstään.

Omassa itsessä olevan luonnon pelkääminen ei ole fasistien yksinoikeus. Se vaivaa modernia ihmistä, tai ainakin modernia miestä, kaikkialla.

Naiselle on suotu pääsy herruuden maailmaan koko riistetyn luonnon edustajana, sanovat Horkheimer ja Adorno. Naista esineistetään kuin ulkoista luontoa, pelätään kuin sisäistä luontoa ja halvennetaan kuin juutalaista.

Valistunut mies ihailee naisen kauneutta vilpittömästi, niin kuin luonnon kauneutta ihaillaan.

Mutta pohjimmiltaan naisessa oleva luonto on samaa maata kuin juutalaisessa oleva luonto. Ihailun takana vaanii miehen "hohottava nauru, määrätön iva, kyvykkään kyvyttömään kohdistama raakalaismainen rivosuisuus", Horkheimer ja Adorno kirjoittavat. "Niillä mies tainnuttaa salaisen pelon sortumisestaan kyvyttömyyteen, kuolemaan, luontoon."

Juutalainen ja nainen edustavat luontoa ja vihjaavat kaiken realismin vastaisesti, että luonnon olioilla voi olla sielu.

"Juuri ja vain eläimen yhteydessä on asianmukaista puhua sielusta", Adorno ja Horkheimer kirjoittavat.

Vapaa eläin elää sielukkaasti. Valistuneen ihmisen toiminnot muistuttavat laboratoriossa kidutetun eläimen kuolonkouristuksia.

Päättelemme, että eläimen sielukkuuden myöntämisessä olisi se pelon voittamisen mahdollisuus, jota tarvitsisimme, jotta tuntisimme elämän traagisuuden ja oppisimme elämään arvokkaasti.

Taiteessa on hieman eläintä ja juutalaista - ja miehen kannalta katsoen vähän naistakin. Taideteoksen ympärillä on helppo nähdä maaginen kehä, jonka avulla se erottautuu ympäristöstään kuin juutalainen arjalaislaumasta. Taide muistuttaa meitä elämisen arvosta ja arvoituksesta kuin sielukas eläin.

Mutta valistus kohtelee taidetta kuin natsi juutalaista, tiedemies koe-eläintä tai sovinisti naista.

Adorno takertuu kulttuuri-kritiikissään puhumaan pahaa jatsista ja elokuvasta. Hän vetää näin puoleensa ansaittuja vastalauseita ja vie huomiota pois pääasiastaan.

Kulttuurin tuotteistamisessa ei ole Adornon mukaan kyse vain tuotantomenetelmien kaavamaisuudesta tai yleisön laatua koskevien laskelmien matalamielisyydestä.

Kulttuuriteollisuus tuottaa valistuksen projektin osana realismia, joka lupaa vapauttaa kuluttajansa pelosta ja ajattelemisen vaivoista, mutta ei pidä lupaustaan.

Valistuksen projektin jatkaminen tuntuu Adornosta ja Horkheimerista tuskalliselta. Mutta totta kai he jatkavat.

He osoittavat valistuksen hengessä, että hallinnasta ja hyödystä puhuva valistus on vahingollista noituutta ja taikauskoa.

Mutta numeron ja rahan tilalle on vaikea tuoda mitään positiivista ilman, että uusi myytti ilmestyisi kehiin entisten syntejä jatkamaan. Myös valistuksen tuoman pahan täsmällinen kieltäminen ja hyvän tarkka myöntäminen on kinkkistä puuhaa.

Adorno ja Horkheimer eivät ole hyvän sanoman levittäjiä. He arvuuttelevat, ehtiikö ihminen tuhota kaiken elämän maapallolta, vai hävittääkö hän ensin itsensä.

Tätä tilannetta ei tajuta, koska kirkko, sanomalehdet ja yliopistot ovat tehneet ajatuksista tavaroita ja kielestä mainontaa.

Horkheimer ja Adorno eivät halua tehdä omista ideoistaan noin vain punnittavia paketteja. Niinpä heidän kirjansa on lajityyppien ja tyylilajien katkelmallinen sekamelska. Mitään kohdeyleisöä ei mielistellä.

Teollisen valistuksen vaatimien kaavojen kiertäminen näin kaukaa on hauskaa, mutta tekee lukemisen raskaaksi. Se ilo ajatusten hyppelystä on, että lukija saa etsiä asioiden yhteyksiä itse.

Kirjoittaja on filosofiaan erikoistunut vapaa journalisti.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi