Kunnianosoitus Armenian kansalle

Jaakko Heikkilä on kuvannut sekä Armeniassa että diasporassa muualla eläviä armenialaisia

Valokuvataiteilija Jaakko Heikkilän, 52, monivuotinen työ on saanut huipennuksensa. Kaunis suomen-, englannin- ja armeniankielinen kirja sekä muutamin kuvin harkitusti ripustettu näyttely kiteyttävät työn, joka alkoi 2004.

Alkusysäyksen hankkeelle antoi Helsingin Kirkko soikoon -festivaali teemana Armenia.

Työ on vienyt Heikkilää monille pitkille matkoille entisen neuvostotasavallan paikalla olevaan nyky-Armeniaan sekä eri puolille maailmaa, sinne missä armenialaisia asuu diasporassa, etäällä kansansa vanhasta kotimaasta.

Hän on kohdannut armenialaisia muun muassa Venetsiassa ja Los Angelesissa. Ihmisiä, joiden armenian kieli on muuttunut matkan varrella.

Heikkilä on kantanut mukanaan panoraamakameraa, jolla otettuihin kapeisiin, korkeisiin tai mataliin kuviin kiteytyy paljon ihmisistä ja heidän elämästään, paljon ajan hitautta.

Välillä kuvat tuovat mieleen vanhojen maalausten henkilö- ja interiöörikuvat, joiden harras, vähäisistä yksityiskohdistakin elävä tunnelma syntyy hienoviritteisestä valosta.

Ihmisiä, armenialaisia, on kaikista yhteiskuntaluokista. Kuvien aikamatkalla siirrytään perinteisistä maalaispirteistä maailman toiselle puolelle, vauraiden kulttuuri-ihmisten nykysaleihin ja puutarhoihin.

Toiset ovat voineet asua aina siinä kotimaassaan, jota Armeniaksi yhä kutsutaan. Toisten esi-isät ovat joutuneet aikoinaan lähtemään, esimerkiksi nykyisen Itä-Turkin alueella tehtyjen kansanmurhien takia.

Heikkilä on kuvannut samoja ihmisiä myös videokameralla ja antanut heidän kertoa omaa historiaansa.

Noita tarinoita, "Armenian vaiettuja tarinoita", Heikkilä on taltioinut myös valokuvakirjaansa, jonka teksteistä osa on hänen omia kommenttejaan ja muistiinpanojaan.

Osa teksteistä on sitaatteja: "Isoisäni oli vahva kuin vuori. Hän vaati jatkuvasti: ole armenialainen, et ole amerikkalainen." "Kun eurooppalaiset vaelsivat vielä metsissä, me olimme jo palatseissa."

Eripituiset, puhujastaan välillä nimelläkin muistuttavat sitaatit ja Heikkilän oma kirjoitus limittyvät toisiinsa. Upeiden kuvien kanssa niistä syntyy moniääninen, lyyrinen kudos, josta lukija ja katsoja ei aina erota, kenen ääni nyt puhuu. Kirjoittaja, muistiinpanojen tekijä ja valokuvaaja on ollut monessa roolissa, mutta mennyt hyvin lähelle ihmisiä, miltei sulautunut heihin.

"Niin, olla sekoittunut, tulla yhteen, ei rajoja..."

Armenialaista aikamatkaa jäsentävät sinne tänne kirjaa sijoitetut kapeat, korkeat kuvat Venetsian kanaalien sameasta, vihertävän harmaasta vedestä ja sen kuluttamista seinämistä. Veden virtaus on ikuista.

Tornionjokilaaksossa asuvalle Heikkilälle Armenia-teema luontuu erinomaisesti. Hän on lähes parinkymmenen vuoden aikana kuvannut monia vähemmistöjä, muun muassa Tornionjokilaakson molemmin puolin, Ruotsissa ja Suomessa asuvia maalaisihmisiä sekä Vienan meren rannoilla eläviä venäläisiä, pomoreja.

Parhaillaan hän työskentelee serbialaisen kielivähemmistön valakkien parissa.

Heikkilän teosta täydentää Armeniasta vuosi sitten kirjan tehneen munkki Serafimin kirjoitus Armenialaiset - kansa jonka silmissä katsoo vuosituhansien kärsimys. Asiatekstinä se lomittuu hienosti muun kirjan lähes tajunnanvirtamaiseen kokonaisuuteen.

Serafim kertoo armenialaisista, muinaisesta kansasta, joka on ikiajoista saakka asunut nykyisen Itä-Turkin, Armenian, Azerbaidžanin ja Pohjois-Iranin alueilla. Armenian valtakunta on ollut joskus niin suuri, että sen alue on kattanut koko pohjoisen Lähi-idän.

Armenialainen kulttuuri on ikivanhaa, esimerkiksi kirjallisuuden historia ulottuu 1600 vuoden taakse. Armenialaiset ovat uskonnoltaan kristittyjä ja ovat saaneet kärsiä sen takia Lähi-idässä vuosisatoja.

Nykyisin armenialaiset ovat Lähi-idän ainoa kristillinen kansa, jolla on oma valtio.

Armenialaisten pitkään myyttiseen kärsimyshistoriaan kuuluvat Turkissa 1890-luvulla tehdyt joukkomurhat, joissa heitä surmattiin yli 300000. Ensimmäisen maailmansodan aikana nykyisen Turkin alueella katosi pari miljoonaa armenialaista, suurin osa heistä menehtyi.

Turkissa asuu edelleenkin armenialaisia, joiden on jo kauan sitten täytynyt kätkeä armenialaisviittaukset nimistään.

Heikkilän näyttely ja kirja ovat yhdessä vaikuttava kunnianosoitus tälle vanhalle, paljon kärsimään joutuneelle kansalle.

"Kansanmurha ei ole vähemmistön murha. Se on kansan murha."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi