Kuoleeko kuluttajuus?

Pamfletti pohtii maailmaa ihanan idealistisesti

Vuonna 2023 Facebookin on korvannut Wastebook, kuluttajan energiajalanjälki verkossa.

Tietokanta mittaa älymaksukortin välityksellä kansalaisten henkilökohtaista luonnonvarojen kulutusta, ja tuloksen avulla ratkaistaan muun muassa, pitääkö Italian matkasta tullutta ympäristövahinkoa hyvittää ostamalla päästöoikeuksia markkinoilta.

Matkailu ja lihan syönti on vajaan viidentoista vuoden kuluttua lähestulkoon lopetettu ja kuntopyöräilyä pidetään naurettavana.

Spinning on korvattu minigeneraattoreiden työntelyllä.

Tällaisilla tulevaisuudenkuvilla leikittelevät Demos Helsinki -ajatuspajan perustajat Roope Mokka ja Aleksi Neuvonen tuoreessa pamfletissaan Olimme kuluttajia (Tammi 2009).

Kirjoittajat rakentavat neljä vaihtoehtoista skenaariota siitä, miten kuluttaminen ja maailma sen myötä muuttuvat vuoteen 2023 mennessä. Mahdolliset tulevaisuudet muotoutuvat kirjassa yhtäältä sen mukaan, kuinka vahvaa luonnonvarojen globaali sääntely on ja toisaalta sen mukaan, onko maailmasta tullut yhteisöllisempi vai entistä atomistisempi. Pohdinnan tuloksena ovat muun muassa visiot maailmanhallituksesta sekä paluusta 1950-luvun kulutustottumuksiin.

Neuvosen ja Mokan peruskysymys siitä, kuoleeko kuluttajuus omaan mahdottomuuteensa luonnon kantokyvyn ylittyessä, on pompöösi.

Niin on vastauskin, kuten pamfletissa toki sopii.

Kirjoittajat pohtivat, voiko nykymallisesta kulutukseen perustuvasta elämäntavasta ylipäätään irtautua. He päätyvät lopulta toivomaan niin sanotun me pystymme -politiikan nousua: Siinä missä sodan jälkeistä ihmistä ajoi ajatus "minä tarvitsen" ja 1980-luvun ihmistä ajoi ajatus "minä haluan", pitäisi tulevaisuuden ihmistä Neuvosen ja Mokan mukaan ajaa obamalaisittain ajatus "me pystymme".

Kirjoittajat painottavat, ettei merkittävää muutosta luonnonvarojen kulutuksessa saada aikaan yksin poliittisilla päätöksillä, eikä yksin ruohonjuuritason muutoksilla. Tarvitaan molempia. Poliitikko kun ei uskalla seuraavien vaalien pelossa kieltää city-maastureita ennen kuin ihmiset lopettavat ostamasta, väite kuuluu.

Oivallus ei ole uusi. Toisaalta, pamflettia ei liene aiottu ohjelmajulistukseksi, saati ennustukseksi tulevasta - ei edes epätarkaksi sellaiseksi. Olimme kuluttajia -kirjan kirjoittajat eivät hirttäydy tiukasti tutkimustuloksiin saati numerodataan, ja teksti on helposti pureksittavaa. Kirja onnistuneekin näyttämään lukijalle, jota alan keskustelu ei ole aiemmin kiinnostanut, mihin kaikkeen kuluttamisemme liittyy ja miten sillä voi vaikuttaa.

Muille - ympäristö- ja kulutuskysymyksiä vähänkin seuraaville - tarjolla on harmittavan vähän uutta.

Lukijana jää miettimään, olisiko lopputulos ollut mielenkiintoisempi, mikäli tekijät olisivat keskittyneet kirjoittamaan neljän keittiösosiologialla maustetun tarinan sijaan tarkemmin yhdestä pohtimisen arvoisesta asiasta, esimerkiksi henkilökohtaisesta päästökaupasta.

Eniten pamfletissa mietityttää kuitenkin aikaperspektiivi.

Voiko edes ihanan idealistisessa skenaariossa kuvitella, että maailmanhallitus kyetään luomaan viidessätoista vuodessa? Onhan YK:n turvallisuusneuvostoakin uudistettu jo ainakin kolmekymmentä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi