Kuolema kolkuttaa elämän äärimmilleen

Ilmaisultaan Katja Ketun romaani on huikea voimannäyttö.

Kätilö päästää lapsia elämään. Voiko sen arvokkaampaa työtä olla. Ja rakkaus, tietty, käsitetään siunauksista suurimmaksi. Katja Kettu kääntää asetelmia ylösalaisin. Hänen romaanissaan kätilö repii sikiöitä kohdusta, ja työntää niitä uuniin, ellei muuan keräilijä halua ihmisenalkua täydennykseksi lasipurkkikokoelmaansa.

Rakkaus taas on kirous. Sen voimalla tapahtuu mitä tahansa, ihan kirjaimellisesti. Rakkaus on julma.

Täytyy tarkentaa: Kettu ei käännä mitään, aika ja paikka kääntävät. Hänen romaaninsa ei ainoastaan pakota katsomaan vaan oikein hieroo lukijansa naamaa kaaokseen ja kadotukseen, joka vallitsi Petsamossa ja eräällä vankileirillä 1944-1945.

"Jos kakssattaatuhattaa jullia jolkkaa irrallaan ympäri kairaa niin siitä ei kellekään hyvä seuraa. Teuraskarja siinä hupenee ja siveät neidot."

Kettu tuntee sodan, salahankkeiden, tappojen ja kenttäseksin kylvämän aiheen perinpohjin, ja Kätilön tietoliitteet opastavat hyvin muutkin yleisen tason karuihin faktoihin. Joten mikään ei estä sukeltamasta yksittäisten harhaisten tajuntojen sisään.

Rakkauden kohde, SS-upseeri, on mennyt rikki muutama vuosi aiemmin osallistuessaan Babi Jarin massateloituksiin. Kun komistuksen saappaat eivät enää kiillä, hänen yläkertansakin himmenee lääkkeiden ja luulotautien keitoksessa.

Suomalainen nainen, punikinpentu, Villisilmä, kitkuttaa yhteisönsä halveksimana mutta kätilöntoimensa tähden myös kipeästi tarvitsemana - sekä hiukan kai pelkäämänäkin, kuin luonnonvoima.

Muutamat kauan kaivatut lihan riemun päivät saavat hänet "hylkäämään Jumalan".

Kettu kirjoittaa niin taitavasti keskeisimmän naisensa tajunnan läpi, että ensimmäisen kiven heittäminen ei käy edes mielessä.

Romaani vie kuiluun, joka aukeaa, kun viattomuus ja hulluus kietoutuvat yhteen. Rakastaahan eläinkin ehdoitta. Ja puree vaikka jalkansa irti jäädäkseen eloon.

Äkkiseltään Ketun elimien ja eritteiden sielunmessua osaa verrata Timo K. Mukan syntisen laulun henkeen. Ilahtuminen ja kuolema kulkevat käsi kädessä, ja maaniset ulottuvuudet pikemmin korostavat biologisia väistämättömyyksiä kuin etäännyttävät pelkoa ja inhorealismia tarunhohtoon. Kätilön päähenkilöiden kurimukseen kytkeytyy runsas joukko vähäisempiä, mutta silti yhtä arvoituksellisia minuuden hämärämiehiä ja -naisia. Suurimmat valehtelijat saattavat elää kesän yli.

Ihmisyydelle ei jää juuri tilaa. Koskemattomuus - jopa ajatus siitä - kitketään maan kamaralta.

Jää vain kieli. Sanat, puhe, kirjoitus, ilmaisu. Eivätkä edes ne pelkästään iloa tuomaan. Kätilön kerronta viipyilee ja junnaa, tuskaannuttamiseen saakka. Tämä teos ei antaudu tykättäväksi.

Mutta nimenomaan kielellisenä suorituksena se on huikea voimannäyttö, tyrmäävän täynnä elämää.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi