Kuolleessa kylässä ei voi käydä pahasti

Hautalan Salo on Suomi tänään

Heill Salò, meill Salo. Tienviitta markiisi de Sadeen ja Pier Paolo Pasoliniin johtaa harhaan, sillä pienen Suomen arjessa vallitsevat vähäisemmät paheet.

Kyllä niistäkin kannattaa kirjoittaa, kun tekee sen oivaltavasti, kuten 1981 Salossa syntynyt, sittemmin muualla "kirjallista alaa" ja elokuvatiedettä opiskellut Turkka Hautala. Tämä "matruusi ja maisteri on työskennellyt grillimyyjänä, päiväkodin setänä ja lehtimiehenä", kustantaja tiedottaa.

Esikoisteoksen perusteella merkittävintä oppia antoi grilli, sillä nakkikiskan luukku toimii romaanissa kurkistusaukkona suomalaisuuteen nyt, ja siis salolaisilla mausteilla. Hautalan katsannossa ihminen on sitä mitä hän syö, vaikka aamuyön laskuhumalaherkut vain käväisisivät vatsalaukussa.

Sunnuntaina Suomi potee. Iltapäivällä tilataan pitsat kotiin. Joku hankkii kippailemalla uutta nousua iltaa kohti, kuin tekohengityksenä hiipuvalle viikonlopulle ja elämälle.

Debyytin rakenne muistuttaa niin Raymond Carverin Oikopolkuja ( Short Cuts) -kokoelmaa kuin Robert Altmanin siitä onnistuneesti muokkaamaa elokuvaversiota. Ilmeisin kotimainen kosketuskohta on Jarmo Lampelan elokuva Joki.

Toisin sanoen: paikka kokoaa ihmiset, ja edellisen kohtauksen sivuhenkilö siirtyy pääosaan seuraavassa jaksossa. Vähitellen syntyy kehä, kun henkilöt vilahtelevat toistensa päivässä - mosaiikkikuva, jonka halkeamat jättävät myös tulkinnanvaraa.

Siitä huolimatta tarkka katse on ilman muuta Hautalan hyve. Salon voi saman tien kapseloida avaruuteen tai kansojen museon peruskiveen todisteeksi siitä, millainen oli Suomi vuonna 2009. Tämä ei tarkoita sitä, että Hautala vääntäisi tylsää tiskirättirealismia, vaan hänellä on silmää koomisuuden kerroksille.

Varhaisin kirjallinen ihmisketjutus taitaa olla Arthur Schnitzlerin Piirileikki (1900), wieniläisten kohtaamisten ja erojen eroottinen karuselli.

Runsas sata vuotta myöhemmin Salossa seksi sijaitsee siellä, missä Schnitzlerin mestari Sigmund Freud sanoikin sen sijaitsevan, aivoissa.

Salon tapauksessa alkuasukkaiden kesken nimenomaan vain korvien välissä, mikä aiheuttaa paineita, surkuhupaisaa urhoollisuutta netin ääressä ja noloja purkautumisia.

Kiimaa on, mutta kohdata ei osata. Paras porukka jättää paikkakunnan heti kun pystyy.

Kehän sosiaalisesti lahjakkain yksilö on perheensä mukana saapunut Irakin kurdi, nyt jo täysin kotiutunut nuorimies - joka kai myös siksi joutuu rasistien uhriksi.

Kun hänen perheensä saapui parikymmentä vuotta aiemmin, heistä tehtiin haastatteluja paikallislehteen. Sitten tuli muitakin pakolaisia, ja uutuudenviehätys vaihtui välinpitämättömyydeksi tai vihaksi.

Hautala liikkuu varmaotteisesti eri-ikäisten miesten, naisten ja nuorten ajatusmaailmassa. Pienen paikkakunnan suuren työllistäjän johtajakin asettuu osaksi kirotun suistomaan henkistä autiutta.

Hautala selvästi varoo, että tarinasikermä ei luisuisi ryppyotsaiseksi kauhukavalkadiksi. Tosin kattaukseen kuuluu peräti paloittelumurha, mutta siinäkin kertoja keskittyy hoopoon jälkinäytökseen. Pikemmin kuin järkyttäjä Hautala on humoristi.

Elämä kumminkin jatkuu, ja Salo voisi olla yhtä hyvin mikä tahansa Suomemme niemennotko ja saarelma. Kunnanisien on siis turha loukkaantua taajamansa puolesta.

Pidättely tosin koituu Salon tappioksi. Vaikkapa juuri Oikopolkuihin ja Jokeen verrattuna Hautalan esikoinen jää turhan tasa-aineksiseksi ja epädramaattiseksi. Suoraan sanoen hiukan tylsäksi.

Vahinko äärimmäisyyksien karttaminen silti tuskin on, vaan kirjailijan valinta ja temaattista todistusaineistoa. Kun koko kylä on jo kuollut, kenellekään ei voi enää käydä hirveän pahasti.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle suomenkieliselle esikoisteokselle jaetaan 18. marraskuuta. Korkeintaan kaksitoista ehdokasta nimetään lokakuun lopussa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi