Kurkistus suomalaisen sarjakuvan ensimmäiseen kukoistuskauteen

1930-luvulla julkaistu Saku Sämpylä ansaitsisi uusintapainoksen

 Suomalainen sarjakuva on kuin viriili nuori, jolla on huono muisti. Se ei juuri muista esivanhempiaan.

Vaikka kuinka muistaisikaan? Suomalaisen sarjakuvan ensimmäisen kukoistuskauden helmet julkaistiin viime vuosisadan alkupuoliskolla sanoma- ja aikakauslehdissä. Harvoja on sittemmin koottu saataville albumeina.

Asema-kustantamo on nykysarjakuvan kukoistuksen kärkivoimia. Onkin kaunista, että juuri sieltä tulee ensiapua muistinmenetykseen. Mika Lietzen - itsekin etevä sarjakuvataiteilija - on toimittanut kirjan Kotimaiset kuvasarjat 1900-1945 Laikku-antologioiden sarjaan.

Kirja on nimetty vähän vaisusti, vaikka muuan yksityiskohta nimessäkin viittaa huolelliseen toteutukseen. Sarjakuvia kutsuttiin myös kuvasarjoiksi ennen kuin nimike vakiintui toisinpäin. On kiva, että vanhahtava muoto on nostettu nimeen.

Kotimaisen sarjakuvan historiaa on kyllä purettu pariin kertaan aiemminkin. Heikki Kaukorannan ja Jukka Kemppisen Sarjakuvat-historiikki kävi sen läpi ja kattoi perusteet 1970- ja 1980-luvuilla. Heikki Jokisen ja Kalervo Pulkkisen Suomalaisen sarjakuvan ensyklopedia taas järjesti tietoa hakusanoiksi 1990-luvulla.

Niissä tekstin kuvituksena oli kuitenkin lähinnä näyteruutuja sarjakuvista. Laikku tarjoaa olennaisesti enemmän, tilaisuuden oikeasti lukea vanhoja sarjakuvia sivukaupalla. Kaikkiaan mukana on näytteet yhdeksältä taiteilijalta, jotka myös esitellään.

Seikkailusarjojen pitkistä tarinoista, kuten Ami Hauhion Ismo Lento tai Koltan perintö, ei tähänkään mahdu kuin katkelmia, joiden lukukokemus jää vähän ontoksi. Mutta niistäkin tuulahtaa menneen ajan leyhähdys, joka ei ole ollenkaan tunkkainen vaan raikas. Ainakin sarjakuvat olivat ennen kirkasotsaisempia kuin nykyään, ja se on virkistävää.

Parasta antia ovat kuitenkin huumorisarjakuvat. Kertavitsejä mahtuu mukaan paljon ja kokonaisina. Esimerkiksi Akseli Halosen Helsingin Sanomissa 1927-29 ilmestynyt Pulliainen ansaitsisi oman kokooma-albumin, samoin Gösta Thilenin Herra Kerhonen Suomen Kuvalehdestä 1930-33.

Kaikkein suurimmaksi näistä unohdetuista klassikoista paljastuu Poika Vesannon tuotanto, etenkin Saku Sämpylä, joka ilmestyi Karjala-lehdessä 1931-32. Tai oikeastaan Vesannon laadukkuus varmistuu, kun sarjaa pääsee lukemaan. Jo omana aikanaan hänen notkeaa viivansa ihasteltiin ja epäiltiin, ettei se ole suomalaista tekoa ensinkään.

Saku Sämpylät julkaistiin albumina vuonna 1935. Uusintapainos olisi mehevä kulttuuriteko.

Ihan kaikki ei ole unohtunut lehdistön historian hämäriin. Joitakin sarjakuvia - Ola Fogelbergin Pekka Puupäätä, Erkki Tantun Rymy-Eetua, Asmo Alhon Kiekua ja Kaikua - on julkaistu albumeina viime vuosina. Ja jotkut nykysarjakuvan tekijät myös lukevat niitä. Tomi Riionheimon piirtämä Rieku ja Raiku on nykyaikaistettu versio Kieusta ja Kaiusta. Se syntyi jo 18 vuotta sitten ja on poikinut sarjan animaatioelokuviakin. Komea kovakantinen albumi Me Rieku ja Raiku on vänkien kukkopoikien paluu kansin väliin yhdeksän vuoden jälkeen.

Sarjat ovat ilmestyneet Me-lehdessä 1999-2004.

Esikuvan perintö on tarkkaan hallussa, mikä näkyy Jari Lehikoisen riimeissä, jotka luontuvat ainakin yhtä hyvin kuin Mika Waltarin aikoinaan. Jutut ovat silti tiukasti tässä päivässä, rehvakasta ja salaa aika fiksua huumoria. Hannu Lajusen värit tukevat ilmettä mainiosti.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi