Kutsumus vai velvollisuus? Sarjakuva- romaanissa suurmies oppii tuntemaan itsensä

sarjakuva

Kajaani, 1830-luvun alku. Piirilääkäri

Elias Lönnrot on ahdistunut. Velat painavat, ikääntyvistä vanhemmista ja holtittomasta veljestä on pidettävä huoli, ja lääkärin työ ajaa kaukaisiin korpiin.

Samaan aikaan mieli vetää runoja keräämään ja Vienan kyliä kiertämään.

Seksuaalisuus ja suhde naisiin horjuttavat myös. Suhde naimisissa olevan Kreetan kanssa johtaa vuorotellen päätökseen mennä yhteen sekä erota.

Ville Rannan

Kajaani on sepite Elias Lönnrotin (1802-1884) elämästä Kajaanissa. Hän yhdistää kansallisen suurmiehemme elämän tosiasioita tuntoihin, joita hieman yli 30-vuotias poikamies on saattanut aikanaan tuntea 400 asukkaan korpikaupungissa.

Ranta kertoo tarinansa taiten ja rauhassa. Kirjan 288 sivua antavat mahdollisuuden kerronnan tempon vaihdoksiin, tunnelman luomiseen ja hahmojen sekä heidän ympäristönsä suhteen kuvaamiseen.

Osa kerronnasta on Lönnrotin omaa puhetta. Rannan sepittämä ajatusvirta on aidon oloista, se tuo mieleen oikean Lönnrotin eloisat matkamuistelmat.

Kajaani on kasvukertomus. Lönnrot kokee rankasti häneen kohdistuvat eri suuntiin vetävät toiveet, etsii tietä selkeyteen ja lopulta sen hapuillen löytääkin.

Ratkaisut eivät ole helppoja: on uskallettava irtautua hallitsevasta äidistä, valittava oma ura ja työ, vaikka se merkitsee pettämistä, ja jopa haudattava läheisiään.

Ennen muuta on ratkaistava, ketä kohtaan on velvollisuuksia: vanhempia, ympäristöä, yhteiskuntaa, runoutta vai omaa itseä kohtaan? Kutsumus vai velvollisuus? Vai onko kutsumuksensa seuraaminen velvollisuus, tuntuu Ville Ranta samalla kysyvän omasta taiteilijan näkökulmastaan.

Graafisesti teos on komeaa ja ammattitaitoista jälkeä. Vapaasti sivuille sijoittuvat kehyksettömät kuvat ovat tarpeen mukaan vahvoja tai lyyrisiä, täynnä liikettä tai pysähtyneitä. Suru on syvää ja ilo riehakasta. Ohut viiva ei pyri näköisyyteen vaan tunteen ja tunnelman ilmaisemiseen, jossa hän onnistuukin.

Maisemalla on tärkeä rooli; kuvia hallitsee talvi, joka lumimassoineen sitoo ihmiset tiukasti kiinni Kajaaniin ja eristää muusta maailmasta.

Kirjan lopussa Lönnrot käy Helsingissä. Siellä hän vastaa ehdotukseen muuttaa etelään: "Vaikka lähtisinkin pois Kajaanista, Kajaani pysyy minussa". Suorittamisen pakko on oleva hänen osansa, sen kanssa on elettävä.

Haaveet elämästä rakastetun kanssa turmeltumattomissa Vienan kylissä pienessä mökissä järven rannalla ovat vain haaveita.

Heikki Jokinen

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi