Kuu paistaa ja kuollut ajaa

Kirsti Mäkinen keräsi Suomen kansan kammotarinoista hyytävän kokoelman.

Vuosituhannen taitteessa alkaneen fantasiabuumin nosteessa lasten- ja nuortenkirjailijat ovat löytäneet uudelleen kansanperinteen kotoperäiset, karismaattiset sankarit.

Muiden muassa Ritva Toivola, Maria Turtschaninoff, Reetta Aarnio, Sari Peltoniemi ja Eija Timonen ovat käyttäneet peikkoja, näkkejä, maahisia ja noitia lasten- ja nuortenromaaniensa aineksina.

Samoja perinnepolkuja on kulkenut kouluneuvos Kirsti Mäkinen, joka on kansanrunousarkiston tallenteiden pohjalta asiantuntevasti ja kunnioittavasti kertonut uudelleen vanhoja kummitustarinoita. Kruunupäisen käärmeen otollisinta lukijakuntaa lienevät varhaisnuoret ja nuoret, mutta ei kokoelmaa ole syytä kieltää aikuisiltakaan.

Vaikka kammotarinat voivat kauhistuttaa aikuista, ne tyydyttävät virtuaalisesti jo kaiken kokeneessa lapsisukupolvessa edelleen piilevää tarvetta mitellä omien pelkojen ja alitajunnan syövereiden kanssa.

Kummitustarinoissa on yleensä kyse neuvokkaan selviytymisestä. Paha saa aina tavalla tai toisella palkkansa.

Saatesanoissaan Mäkinen kiteyttää oivaltavasti näiden tarinoiden merkityksen yhtäältä luonnonvoimien ja toisaalta kirkon vallan puristuksessa muinoin eläneiden ihmisten elämässä.

Maallinen mammona ja hyödyn tavoittelu ovat ajaneet ihmistä pois kaidalta, kirkon oppien viitoittamalta tieltä. Kotipiirin haltiat, kummitukset, pirut, vedenhaltiat ja maan alla asuvat peikot opettavat nöyrtymään ja keskittymään olennaiseen. Mikä mainio elämän ohjenuora myös nykyaikaan!

Ytimestä löytyy usein myös pelkoa vierasta ja outoa kohtaan. Ihanteellisessa tilanteessa luonnonhenget ja muut hurjimukset elävät ihmisten kanssa kuitenkin sopuisasti, toinen toistensa luonteenlaatuja kunnioittaen.

Mäkinen on säilyttänyt kummitusjutuille tyypillisen kerrontatilanteen tunnun, joka antaa niille nykylukijankin silmissä enemmän uskottavuutta. Tarinoissa puhutaan tuttavallisesti "meidän vaarista", "meidän kylästä", "kotipitäjästäni" ja "minun mummostani".

Hän ei ole suitsinut tarinoihin kuuluvaa siekailemattomuutta, mitä tulee vaikkapa intohimoon ja ihmisten vietteihin. Sen sijaan Jussi Kaakinen välttelee kuvaamasta metsänneitojen flirttailua tai näkkinaisen valtavia rintoja.

Parhaimmillaan Kaakinen on kuvatessaan jykeväleukaisia aikamiehiä ja toisintaessaan kansatieteellisellä tarkkuudella jopa puun syitä ja hirsien salvoksia.

Nuorempi lukijakunta huomioidaan loppuun liitetyssä sananselitysosiossa, johon on koottu tarinoissa vilahtelevia vieraampia, murteellisia tai muutoin jo vanhahtavia sanoja tai ilmaisuja.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi