Kuvia pohjolasta

Hannu Hautalan teosta vaivaa häkellyttävä epätasaisuus
Pekka Luukkolan painojälki on moitteeton, näkemykset eivät

Suomalaisen luontokuvauksen isäpappa, kuusamolainen Hannu Hautala on kypsään ikään ehdittyään ajanut itsensä kummalliseen tilanteeseen. Kun häneltä ilmestyy uusi teos, suurin mielenkiinto kohdistuu siihen, millaisia kuvamanipulaatioita hän on tällä kertaa rakentanut.

Asian tekee erityisen jännittäväksi Hautalan taannoinen ilmoitus, ettei hän aio kertoa "luonnollisista" kuvamanipuloinneista, jos niitä ei voi kuvasta nähdä.

Kustantaja on pyrkinyt helpottamaan manipulointeja jahtaavien vaivaa vakuuttamalla Valon linnut -kirjan tiedotteessa, että kirja ei sisällä "kuvayhdistelmiä", vaan "kuvitus perustuu perinteiseen lintukuvaukseen".

Hautalan hullaantuminen moderniin tekniikkaan ei Valon linnuissa näy. Kirjassa on oikeastaan viehättävän vanhanaikainen tunnelma, se näkyy kannessa, monissa kuvissa ja tekstissäkin. Esimerkiksi kyhmyhaahka esiintyy kirjassa vanhalla nimellään pulskahaahka.

Kun teema on näin väljä, linnut ja valo, se sallii monenlaisia kuva-aiheita: muuttolinnut tuovat pohjoiseen kesän valon ja kevätaamuna herätään lintujen lauluun. Kohteiksi käyvät valkoiset linnut, kuten pulmunen, joutsen, riekko ja tunturipöllö, mutta myös valon heijastukset höyhenissä tai petolintujen silmissä "palava tuli".

Väljän teeman sisään on rakennettu tutuksi kehykseksi kesän kierto. Alussa muuttolinnut vyöryvät pohjoiseen ja pariutumis- ja pesäkuvien jälkeen lopussa päästään joutsenen lentopoikasiin. Välillä tosin piipahdetaan lumisessa pöllömetsässä ja peräti Islannissa ihastelemassa lampaiden ja lapintiirojen yhteiseloa.

Hautalan kuvissa

on tutusti rosoa, ne eivät ole mainosmaisen sliipattuja luontohetkiä, vaan pohjoisen ankaruus tunkee läpi. Valon linnuissakin linnut räpistelevät räntäsateessa ja kyyristelevät takatalven kynsissä.

Paikoitellen jälki tosin on liiankin rosoista, mikä johtuu siitä, että osittain painojälki on heikkoa. Mukaan on kelpuutettu omituisen rakeisia, tuhnuisia ja puuroisia kuvia.

Syy löytyy luultavasti teknisistä työvaiheista, skannaamisesta, reproamisesta tai painotyöstä, sillä on aika vaikea kuvitella, että Hautalan arkistosta ei löytyisi esimerkiksi kunnollista merikotkan lentokuvaa.

Hyvääkin painotyötä kirjassa on, esimerkiksi tunnelmallisessa kuvassa hautovasta tunturikiurusta sävyt ovat paikallaan. Sitä paitsi sen ruudun eteen on joku nähnyt melkoisesti vaivaa, vaikka kuvaa ei olekaan otettu Suomessa. Valon lintuihin tekstit on tehnyt Hautalan tuttu työpari Markku Tanttu. Tantun kuvatekstimäiset kirjoitukset ovat sinänsä moitteettomia ja mukaviakin, mutta kirjoittaja ei ole ollut mukana metsässä, siksi tekstit jäävät aika etäisiksi.

On hieman sääli, että Hautala itse ei suostu tai pysty kirjoittamaan. Viime vuosien onnistuneimpia luontokirjoja ovat tehneet kirjoittavat luontokuvaajat, kuten Heikki Willamo, Eero Murtojärvi ja Antti Leinonen.

Taitava ja eläymyksellinen kerronta ja taitavat ja elämykselliset kuvat tuottavat yhdessä jotain, joka on paljon enemmän kuin pelkkä osiensa summa. Valon lintujen kuvat on kerätty Hautalan arkistoista. Muutamat kuvauskohteet, kuten Pohjois-Norjan pikkukajavayhdyskunnat ja talvehtivat kyhmyhaahkat, ovat vielä hyvin mielessä aikaisemmistakin kirjoista.

Yksi täysosuma kirjassa on: joutsenpari ui ihanasti rakeisessa sinisävyisessä valokuvassa, joka on kaunis ja pehmeä kuin onnellisen ihmisen viimeinen ajatus ennen nukahtamista.

Pekka Luukkolan

Lapin maata sen sijaan ei pääse painojäljestä moittimaan. Kirjan kuvat ovat tekniikan juhlaa.

Alkusivujen tietoihin on, aiheellisesti, kirjattu rasteripisteen kokokin: 20 mikrometriä, siis 20 metrin miljoonasosaa. Kun näin tavattoman tarkat kuvat on vielä painettu huippupaperille (Gelerie Art 170g), niin jälki on häikäisevän hyvää. Lapin maa on pullollaan todella vaikeita sävyjä, jotka toistuvat erinomaisesti. Rasterin pieni pistekoko saa aikaan sen, että myös tummien värien eri vivahteet erottuvat upeasti.

Luukkola on kolmekymppinen valokuvaaja, jonka esikoisteos Kultajoki i lmestyi pari vuotta sitten. Ivalojoen vartta pitkin ramutessaan Luukkola ihastui perinpohjin Lappiin, ja tämä kirja on seurausta siitä ihastuksesta.

Luukkola on kuvannut sananmukaisesti Lapin maata. Siihen kuuluvat maisema ja luonnon pintarakenteet, mutta eivät ihmiset. Muutama poro, pari joutsenta, lapintiainen, sudenkorento ja koskikara ovat ainoat kirjaan pääseet elävät olennot.

Luukkolan Lapissa paistaa aina aurinko, paitsi öisin, jolloin säihkyvät revontulet tai loistaa täysikuu. Se on varmaankin linjavalinta, mutta ehkä myös seurausta siitä, että hän käyttää isoa filmiä ja paljekameraa, joka ei pahemmin tärinöitä siedä.

Parhaiten toimivat

lukuisat detaljikuvat. Riekonmarjat, syksyiset mustikat, pihlajanlehdet, ruohokanukat, tupasluikat, hillat ja rämekarhunsammal hehkuvat upeina teknisesti täydellisissä kuvissa.

Mutta silti useimmat kuvat jäävät aika yhdentekeviksi. Jälki on kaunista, mutta visuaalisesti perin tavanomaista: kunpa tähän kaikkeen tekniseen osaamiseen yhdistyisi vielä näkemyskin.

Nyt kirjan kuvia katsellessa päässä alkaa väkisinkin soida italoiskelmä ja silmissä vilkkua maisemakahvilan postikorttihylly.

Mutta edustava kirja Lapin maa on, ja epäilemättä sellaiseksi ajateltukin. Oiva esine matkamuistoksi tai liikelahjaksi. Tekstitkin on huomaavaisesti präntätty sekä suomeksi että englanniksi.

Jouni K. Kemppainen

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi