Kyläkoulu herättää synkkää vihaa

Jouni Tossavaisen romaanissa kyläyhteisö tuhoaa nuoren opettajan elämän

Pienkouluja kannattavat ja sympatiseeraavat julkisesti nykyään kaikki. Silti täysin toimivia pienkouluja, erityisesti kyläkouluja, tuhotaan enemmän kuin koskaan.

Kyseessä on nykyhetken näkyvin yhteiskunnallinen ristiriita. Jos yhteiskunnalliseksi ristiriidaksi ei lasketa Big Brother -talon jatkuvasti paisuvia, vielä näkyvämpiä, ongelmia. Jouni Tossavaisen ajankohtainen romaani Koulu tuo asiaan vaihtoehtoisen näkökulman. Se kertoo, kuinka armoton kyläyhteisö 50-luvun Suomessa tuhoaa nuoren opettajan elämän.

Suurin osa maaseutukirjallisuudesta on aina syyttänyt maailmaa siitä, että kylät ovat surkeassa jamassa. Tossavaisen romaani syyttää kyläläisiä.

Sama näkökulma esiintyi muutama vuosi sitten Heikki Turusen romaanissa Yö kevään kuun, jossa kyläläiset raiskaavat nuoren opettajan. Se oli poikkeuksellinen kirja Turusen tuotannossa, koska hänkin on jatkuvasti nähnyt kylän sympaattisena ja (EU)- maailman roistona sen ympärillä.

Tossavaisen keskusteluromaani on hyvä siksikin, että kertoo, mistä mykkä viha kyläkouluja vastaan kumpuaa, vaikka se virallisesti pukeutuu rahanpuutteeksi.

Epäilemättä se kumpuaa juuri niistä menneiden vuosikymmenien traumoista, joita monella ensi ja toisenkin polven kaupunkilaisella ja nykyisellä päättäjällä on takanaan.

Tämä viha vaikuttaa edelleen ja siksi siitä on syytä kirjoittaa ja keskustella yhtä hyvin kuin vaietuista sotatraumoistakin.

Tosiasia kun on, että kylät, enempää kuin kyläkoulutkaan, eivät ole vuosikymmeniin - jos koskaan - olleet sellaisia. Ne ovat suurin piirtein hienointa mitä meillä on, kuten yhä laajemmaksi käyvä tutkimustietokin todistaa.

Mutta pelkkä hienouden ja tutkimusten vakuuttelu ei auta jos vastassa on myös synkeitä muistoja. On syytä kaivaa myös pirut esille, että päästäisiin eteenpäin.

Ja ne Tossavaisen romaani tosiaan kaivaa.

Kirjan alussa on ovela kehyskertomus. Siinä sanotaan, että käsikirjoitus perustuu Eskimobaarin kirjoittajan, siis Jouni Tossavaisen, oman opettajan päiväkirjoihin. Tossavainen ei kuitenkaan allekirjoita esipuhetta, joten lukijan tehtäväksi jää päätellä dokumentaation aste.

Asialla ei ole suurempaa merkitystä. Teksti vakuuttaa omalla draamallaan.

Tossavaisen kirja on muuten esineenä yhtä ristiriitainen kuin aiheensakin. Se on ulkoasultaan täyttä retroa (ja niin pienellä präntillä painettu, ettei sitä ainakaan eläkeläisopettaja näe lukea).

Romaani alkaa kuin reipas opettajattaren varaventtiili menneiltä vuosikymmeniltä. Vaivautunut lukija seuraa nuoren idealistiopettajan kasvilajeiksi nimeämien oppilaiden opetusta väliaikaisen parakin kylmenevässä syksyssä.

Reipas päähenkilö Aila Heikarainen onkin - ja hyvä opettaja. Kirja on kunnianosoitus niille ajoille, jolloin lapsia vielä kasvatettiin.

On joviaaleja kyläläisiä, on pappisulhanen, joka pysyttelee korkeine neuvoineen kaupungissa, on hänen tilalleen tuleva kylän "vetelä", huikenteleva talollisenpoika.

Tragedian ydin on siinä, että huolimatta hyvyydestään opettajana Aila menettää pelin. Vaikka hän on itsenäinen, voimakastahtoinen, vaikka hän tekee mahdottomasta mahdollisen, kyläläiset kääntävät hänelle selkänsä, ylioppilaslakkiin tungetaan sianpaskaa, lopussa pojat heittelevät multapaakkuja keskenmenoon ja sairaalaan päätyvän opettajansa päälle.

Rakkauden ristiriidat suvaitsemattomassa kylässä ajavat nuoren opettajan tuhon tielle. Samalla kun Tossavaisen kirja on ajankohtainen, se on myös kiehtova, pimeän pirtin sikiöitä ja siantappoja sisältävä oikea menneen ajan lukuromaani.

Tossavainen on muuten kirjoittanut hyviä kirjoja aiemminkin, mutta hän taitaa olla huomaamattomimpia suomalaisia nykykirjailijoita. Kaiho Nieminenkin on häneen verrattuna megajulkkis.

Edesmennyttä Veikko Huovista pilkattiin uransa alkuvaiheessa "kainuistiksi". Tämä tapahtui nyt jo päivänlaskun nähneen modernismin suulla. Tavallaan Tossavainenkin on eräänlainen "uuskainuisti". Sillä erolla, että se on hänelle kunnianimitys. Tarkoittaa, että kirjoittaa hyviä kirjoja lukijoita liikuttavista aiheista.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi