Kyllä Siperian-juna opettaa

Rosa Liksomin suolaisenmakea kerronta vie jälleen pitkin Venäjänmaata.

Rosa Liksomilla on fantastinen kyky ottaa omaperäisesti haltuunsa eri lajityyppejä: kirjailijan romaanit ja pätkäproosa ovat iso luku nykykirjallisuuden muotohistoriaa.

Uuden teoksen Hytti nro 6 alaotsikko on "Kertomus". Liksom tekee aihetta myöten kunniaa traditiolle, jonka pohjalla välkkyy venäläinen povest eli pitkää novellia tarkoittava kertomus. Suomalaisille tämän keskipitkän proosalajin tekivät tutuiksi jo 1800-luvun lopulla sanomalehdet, jotka julkaisivat venäläisiä kertomuksia följetongeina. Pienoisromaaneiksi niitä alettiin kutsua vasta 1900-luvulla.

Nyt mennään 1980-luvun Neuvostoliitossa, kuten jo aiemmin Liksomin saman vuosikymmenen teoksissa Go Moskova Go ja Väliasema Gagarin. Mutta Hytistä nro 6 on poissa kaikki jälkimoderni säätö, ja tilalla huokuu venäläisen kirjallisuuden keskittynyt hartaus, moderni melankolia, jonka Liksom saa hienosti esiin.

Suomalainen opiskelijatyttö joutuu jakamaan junahytin venäläisen 45-vuotiaan miehen kanssa. Ja matka on pitkä: raiteet vievät Moskovasta Siperian halki Mongoliaan, päätepysäkkinä Ulan Bator.

Alkuun asetelma on suljetun tilan draamaa: kaksi ihmistä ja kaksi maailmaa eivät pääse pakoon toisiaan. Alkaa pienten kertomusten ja muistelmien ketju, joista kasvaa tytön ja miehen taustat. Kertomus poimii mukaansa yhä uusia ihmisiä Venäjän aroilta.

Mies on "stahanovilainen lihakone ja betonisankari", väkivaltainen, törkeäpuheinen ja vodkaan menevä mutta hyvälihaksinen komistus. Hänen taustansa on hirveä: viisivuotiaana kadulle ja sen jälkeen elämänkoulua leiriltä leirille.

Tapa puhua naisista saa tytön huonovointiseksi. Äijä tarinoi lukemattomista naisistaan ja viisitoista aborttia kokeneen vaimonsa "pohjaanpalaneesta vitusta" kuin ajankulukseen. Hän on mies, joka lyö ja kaipaa samaa naista.

Tyttö on miehen makuun suomalaisittain kuiva ja muumiomainen. Se ei ole este matkakumppanin ahdistelulle. Juopuneen sönkötys on tytölle liian tuttua: oma isä on suomalainen versio samasta törkyturvasta.

Venäjänmaa ja sen "ehtymättömät ihmisvarannot" ovat kolmessa vuodessa ehtineet tulla tutuiksi arkeologian opiskelijalle, samoin absurdi neuvostojärjestelmä.

Mongoliaan yksinäistä tyttöä vie rakkauden haava. Matka piti tehdä yhdessä Mitkan kanssa, joka on päätynyt mielisairaalaan välttyäkseen Afganistanin sodalta.

Suhde Mitkaan ja tämän äitiin Irinaan kuvataan viitteellisesti, mutta tytön tosi rakkaus näyttääkin olevan Irina. Hänen lukevan naisen hahmoaan tyttö ikävöi kipeästi kuunnellessaan miehen rivouksia.

Kertomuksen vahvasti sukupuolittava ote synnyttää luonnollisen tuntuisen kehyksen naisten väliselle rakkaudelle. Se tarjoaa ainoan inhimillisen yhteyden, ja tämän ymmärryksen matka Siperiaan vahvistaa.

Miksi minä rakastan tätä maata, hän miettii. Samaa ihmettelee lukijakin. Kun lopulta päästään Ulan Batoriin, ovat tytön odottamat muinaiset kalliopiirrokset jäädä näkemättä ilman miehen apua.

Vain hänen kaltaisensa rautahannu pystyy ohittamaan väkivaltaisen systeemikurin, joka murtuu uskottavalla habituksella ja riittävällä määrällä seteleitä.

Trans-Siperian rata, maisemat ja koko juna viimeistä vaunuaan myöten sieluttuvat Liksomin kerronnassa elolliseksi olennoksi, jossa yhtyvät hapan, makea ja suolainen kuten venäläisissä herkuissa.

Vaikka pitkät, runolliset luettelot ja surullisen kaunis ympäristö vieraannuttavat tarinaa arjesta, on kertomuksen pohjavirta toden tuntuinen.

Liksom tietää, mistä kirjoittaa, hän tuntee kuvauksensa maut ja sävyt, pystyy välittämään jopa epäselvän "kotoisan" läheisyyden, jota tyttö kaikesta huolimatta tuntee matkakumppaniaan kohtaan.

"Ihminen pystyy kaikkeen kun pakotetaan", kailottaa tomera vaunuemäntä Siperian junan käytävällä. Lukija ajattelee, että nyt opetetaan minua.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi