Kyllä en vietä teidän päiväänne

Tuomas Kyrö asettuu vanhaksi jääräksi, jolle kelpaa vain mennyt maailma.

Viime syksynä Kari Hotakaisen romaanissa Ihmisen osa eläköitynyt nappikauppias Salme Malmikunnas, 80, lähettää Helsingin tapaisessa kaupungissa ja pieleen menneessä maailmassa asuville lapsilleen postikortteja, joihin hän merkitsee vain sen, minkä varmasti tietää elämästä. Metsästä saa marjoja ja muuta sellaista. Tuomas Kyrön (s. 1974) teoksessa Mielensäpahoittaja äänessä on, koko ajan, Hotakaisen hahmottaman ikätoverin tapainen viittä vaille leskimies, joka pudottelee kolmen sivun monologeja nykymenon nurinkurisuudesta. Jokainen veto alkaa sanoilla "kyllä minä niin mieleni pahoitin".

Kun lukee yhden, on valmis julistamaan Kyrön Suomi-huumorin kuninkaaksi.

Kun lukee toisen, vähintään perintöprinssiksi.

Kun kolmannen, niin nousee hien tapainen hirvitys: aikooko se tosiaan vääntää samasta rautalangasta koko kirjallisen?

Kyllä vaan. Sitä paitsi loppua kohden aina vaan paremmin ja irrallisen pakinoinnin samaan kerronnan kokolihaan sulattaen. Näyttelijä Antti Litjan alkujaan radiossa kuunnelmasarjana esittämä teos kasvaa romaanintapaiseksi.

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun poika kutsui jouluksi kotiinsa."

Toinen sääntömääräinen jokajutun kiintiö-ilmaisu on "kyllä en" tai "kyllä ei". Esimerkiksi näin: "Kyllä en vastusta kehitystä, mutta tyhmyyttä aina, ja liian helpoksi tekeminen on tyhmyyksistä suurinta."

Ja kas, päähenkilön luonnekuva onkin valmis.

Varmasti pikkuinen uutuus on niin sanotusti välityö Kyrön viime vuosien suurivääntöisten romaanien ansiokkaassa ketjussa. Mutta on siinä tuhti annos myyttistä suomalaisuuden ydintä, negatiivisuuden voimaa: "Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun aurinko paistoi."

Tässä maassa on aina alennettu ylentämällä ja ylennetty alentamalla. Mannermaisuuden sisäistäneet hengenkohottajat kritisoivat kulttuuriamme mustavalkoiseksi ja lannistavaksi - vaikka juuri koko äreän nyreä touhuhan se vasta perustuukin vissiin vivahteiden tajuun!

Kirjan jälkisanassa itseään puolet vanhemman ukon roolissa paasaava kirjailija julistautuu kuuluvansa "sukupolvensa johtaviin mielensäpahoittajiin", karvareuhka syvällä päässä. Toisin sanoen: ihan tosikot älkööt vaivautuko.

Vaikka vakavaa asiaa hyvässä huumorissa pitää tietysti olla paljon, jäärällä järkeä, sillä tyhjä naurattaa vain hetken. Ystävänpäivä-uskon, mielikuvamarkkinapositiivisuuden ja muun yleisen lipevyyden kurmootuksen lisäksi Mielensäpahoittajaa kannattelee äkkiä ikään kuin takaisin lapsen avuttomuuteen pudonneen pitkän taipaleen pärjääjän pidätelty hätä.

Loukkaa, kun kukaan ei ole auttamassa - vaan ei yhtä paljon kuin se, kun joku yrittää auttaa, holhota itsellistä ihmistä.

Kuulkaas, tämä ihan liikuttaa.

Nostan hellelippistäni Antti Litjalle.

Kirjasta luettuna Kyrön teksti etenee kuin mikä tahansa pötkö, mutta näyttelijän tauotus, ähinä ja äänetön jurnutus vääntävät Kyrön kyhäämän äreyden täyteen tehoonsa. Jostain syystä levyt tosin tarjoavat ensin kirjan loppupuolta.

Kuunnelma - vai pitäisikö muutaman minuutin vedoista käyttää sanaa kuulokuva? - on hiivatin hieno vanha laji.

Miten niin pitäisi viettää älä osta mitään -päivää, kun on elänyt sellaisen elämän.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi