Kyllä nälkäänsä saa varastaa

Maarit Verrosen novelleissa ihmisarvo on kortilla

Ensinovelleistaan lähtien Maarit Verronen on luonut omintakeisen fiktiomaailmansa, jossa näkyvän ja näkymättömän raja liudentuu. Esikoiskokoelmassa Älä maksa lautturille (1992) nuori kirjailija haltioitui fantasiaan, vaikka välillä käväistiin tässäkin maailmassa.

Uusimmassa novellikirjassaan Normaalia elämää keski-ikäistynyt kirjailija on tiukasti kiinni todellisuudessa. Tavallisten ihmisten tavallinen elämä - tylsää työtä, tylsää arkea, tylsää avioliittoa.

Paitsi että se mikä näyttää normaalilta, on jotain ihan muuta.

Verrosen proosa on julmaa aikalaiskuvausta. Oma etu ajaa kaiken muun edelle, kylmä kilpailu repii moraalin rippeet eikä rahanhimolla ole rajoja. Novellissa Varastomies tyhmänpuoleiseksi haukuttu Ape löytää sekundahallin levypinosta karmean pakkauksen. Pomon ja poliisin sijaan Ape soittaa löydöstään iltapäivälehteen palkkion toivossa.

Kokoelman irvokkain ilmiö paljastuu novellissa Pihasomistaja. Miten välttää perintövero, jos sattuu kuolemaan ennen kuin vero poistetaan, kyselee Verronen. Ahneet veljekset, yrittäjä ja juristi, eivät sure vanhan äitinsä kuolemaa, vaan piilottelevat vainajaa kunnes arvokkain omaisuus on äkkiä rahdattu pois.

Rikkaiden ahneus kuuluu kapitalismiin, mutta kun köyhä ja nälkäinen dementiaosaston harjoittelija Assi ottaa Helvin tyttärenpojan tuomasta, roskikseen päätyvästä karkkipussista yhden karkin, hän saa kuulla kunniansa. Assin palkka menee vanhempien velkojen maksuun. Hoitaja-novelli on viiltävä analyysi yhteiskunnan eriarvoisuudesta.

Leivän puute tuntuu myös kokoelman taidokkaimmassa tarinassa Mökkiläiset, jossa asunnoton mies majailee talven vieraiden kesämökeissä ja syö nälkäänsä ruokavarastoja.

"En minä vankilaan mene. Se on periaate. Kyllä nälkäänsä saa ruokaa varastaa", mies vastaa ystävälliselle naapuripariskunnalle. Pariskunta ei aio ilmoittaa poliisille, vaan tyhjentää oman mökkinsä kaapeista syötävää miehelle.

Nälällä on monet kasvot. Ystävät-novellissa Verronen kuvaa terävästi holhousyhteiskunnan mekanismeja lihavuudesta kärsiviä kohtaan. Normaalipainoinen Jemina uskoo auttavansa läskiensä kanssa kamppailevaa Helgaa laukomalla tälle totuuksia epäterveellisestä elämäntavasta, itseinhosta ja takapakeista. Jeminalle ja yhteiskunnalle kelpaa vain hoikkuus. Opettaja-novellissa Verronen maalaa hienoin vedoin kylmettyneen parisuhteen arkea. Mies pitää vaimoaan tosikkona ja vaimo miestään rasittavana hölöttäjänä. Viiden lapsettoman avioliittovuoden jälkeen vaimon tärkein repliikki illalla kotona on, oliko mies ruokkinut kalat.

Herkkätuntoisena aikalaiskuvaajana Verronen repii kuin salaa auki yhteiskunnan sovittuja normeja. Markkinataloudessa ihmisarvo on vain "normaaleilla". Laumasta ei poiketa. Normaalia elämää on ovelaa proosaa, kuin vuosikertaviini, jonka laatu paljastuu vasta jälkimaussa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi