Lööpin kokoinen maailma

Arto Salmisen satiirissa ei ole mitään kivaa

Arto Salmisen uuden romaanin kansilieve noukkii hänen aiemmista kirjoistaan lehdissä käytettyjä määritelmiä. Sellaisia kuin "kiukkua, välinpitämättömyyttä, moraalittomuutta" ja "kaatopaikalla kasvavaa rikkaruohoa" sekä "ruokottomuuksien rumputuli". Juuri ilmestyneen Imagen kirjapalstan mukaan kyseessä on kootut haukut.

Tunnistan kansiliepeestä omat valitut sanani Salmisen kolmen vuoden takaisesta Varastosta : "Niin realistinen että inhottaa."

Ei se ollut moitetta.

Inhotus ei tietenkään ole lukijasta mukava tunne, mutta se on aivan oikein ja ansaittua, jos kirja käsittelee syrjäytyneiden ja itsetuhoisten ihmisten näköalattomuutta ja nihilismiä, kaunistelematta.

Pitäisikö sellaisesta muka kirjoittaa jotenkin vaivattoman suussasulavasti?

Salminen ei kirjoita, ei kirjoittanut Turvapaikassa (1995) sen paremmin kuin Varastossakaan (1998), eikä etenkään nyt Paskateoriassa . Se saattaa olla Suomen ensimmäinen satiiri, jossa ei ole mitään kivaa.

Tämäkään ei ole moite.

Pakolaiskeskuksen

ja maalivaraston jälkeen Salminen sijoittaa kaunistelemattomuutensa iltapäivälehden toimitukseen. Nimiä ei mainita, mutta sitä tehdään Helsingin Aleksanterinkadulla. Kirjan kansi näyttää lööpiltä.

Juuri lööppien aiheita Paskateorian nuorehkon toimittajan pitäisi suoltaa. Mitäpä muuta, sillä maailma pyörii ostamisen ja myymisen ehdoilla. Lööpit myyvät, Paskateorian mukaan joku Misu-kissan pelastaminen puusta kaikkein eniten.

Se ei myy, että "tuolla itäpuolen slummeissa paska haisee ja veri lentää", koska kaikki tietävät sen. Tai jos eivät tiedä, niin eivät taatusti edes halua, että heille kerrotaan siitä. Yhteiskunnan repeäminen rikkaisiin ja köyhiin ei ole uutinen.

Se on, että "Jokerien maalivahti on homo", lehden päätoimittaja pauhaa rivimiehelle. "Siitä lööppi! Mehän ollaan sorrettujen ja vähemmistöjen asialla."

Kaksinaismoralismin ohella ajan tunnus on tirkistely. Vain yksityisasiat kiinnostavat suurta yleisöä niin paljon, että siitä ollaan valmiita maksamaan edes muutama markka. Samalla vain navanalusasiat ovat totta.

Paljastajia, itsensä myyjiä riittää. Paskateorian toimittajaan ottavat yhteyttä muun muassa iskelmälaulaja, joka sanoo, että "menestys saa mut nöyräksi" ja sponsoreiden saamisen tähden julkisuutta hinkuava formulakuski, joka tietää, että arkaluontoisuus houkuttelee eniten yleisöä: "Mun tyttöystävällä on ollut yksi alapään juttu, visvasyylä. Me voidaan kertoa julkisesti siitä."

No niin, turha suuttua. Peilin pitää pikkuisen suurennella, jotta ihomadot ajan kasvoissa näkyisivät kunnolla.

Liioittelun toinen

nimi on armottomuus. Ainakin silloin, kun liioittelija tuntee vastuunsa ja osaa asiansa.

Hyvä esimerkki tästä on Juha Seppälän Super Market (1991), joka äkkiseltään katsoen sisältää silkkoja naimis-, runkkaus- ja vessajuttuja. Kirjailijan epäiltiin seonneen.

Ei hän ollut. Seppälä kertoi kommentoineensa Super Marketilla kirjallisuutta siltä pohjalta, että tietynlainen armottomuus on suurinta moraalisuutta tänä aikana. Hän sanoi kirjoittaneensa "kovan kirjan, joka on riisuttu kaikesta tyhjäksi" (HS 2. 2. 1992).

Arto Salminen kulkee tätä tietä näköjään säännönmukaisesti, toisin kuin Seppälä, jonka tuotannossa munaskuiden tasolta iskevä paljaus oli sittenkin poikkeus.

Salminen taitaa tylyn ilmaisun sävyt. Mutta henkilöt hän jättää huoletta karikatyyreiksi, joten tulkinnallisia avaruuksia on nyt turha odottaa. Paskateoria on meidän kaikkien ansaitsema pilakuva omasta ajastamme, ei mikään yksilön kasvukertomus.

Sinänsä kertomuksellisuutta olisi voinut kasvattaa. Tällaisenaan Paskateoria jää lähtökuoppiinsa, roisiksi toteamukseksi, jonka arvo on helppo myöntää. Tai kieltää.

Se kuitenkin tulee todistetuksi, että kirjallisuus voi vielä olla - jos nyt ei ihan vaarallista niin edes - hiukan kiusallista.

Antti Majander

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi