Löysä moralisointi ei synnytä ystävyyttä

Kuisma Korhonen tekee kiinnostavia havaintoja, mutta sortuu kaunopuheeseen ja katumusrituaaleihin.

Essee on alettu yhä selvemmin ymmärtää kaunokirjallisuuden lajiksi. Valtaosa kotimaisesta nykyesseistiikasta on tietokirjallisuuden kanssa flirttailevaa proosaa, jossa informaatioarvo voidaan uhrata tyylin hyväksi. Kirjallisuudentutkija, kriitikko Kuisma Korhoselle nämä puitteet eivät selvästikään riitä.

Esikuvansa Michel de Montaignen tavoin Korhonen pyrkii esseeilmaisuun, joka ei tavoittele tietoa eikä esteettistä vaikuttavuutta. Essee on yhteyden etsimistä, "tekstuaalista ystävyyttä" tuntemattoman ja usein kuvitellun lukijan kanssa. Tekstilähtöisen lukutavan sijaan korostuu lukemisen kommunikatiivinen luonne. Kielellä ja rahalla on yhteinen historia: molemmat ovat alkujaan olleet vaihdon ja kommunikaation välineitä, jotka ovat sittemmin muuttuneet itseisarvoisiksi.

Tarkastellessaan historiaa, ihmissuhteita ja politiikkaa kirjoituksena Korhonen tekee monia kiinnostavia havaintoja, mutta kompastuu jatkuvasti abstraktioihin. Ilmaisun muuttuessa sanamagiaksi tekisi mieli muistuttaa kirjoittajaa hänen arvostamastaan kill your darlings -ohjeesta.

"Kohtaaminen on merkityksen merkitys. Vasta kohtaamisen horisontti tekee kirjallisuudesta nousevat merkitykset merkittäviksi, merkityksellisiksi."

Tai: "Kirja on itkevä kivi, sukua tuulelle ja tuhkalle."

Tällaiset lauseet kuulostavat naurettavilta kaikista, jotka eivät ole sisäistäneet taiteiden tutkimuksen kielenkäyttöä.

Parhaimmillaan Korhonen on silloin, kun ei yritä olla kirjallinen tai lennokas, vaan erittelee kuivasti konkreettisia ilmiöitä. Lukemisen meteli on kiehtova kuvaus lukemisen yksityistymisestä. Antiikin kreikkalaiset eivät käyttäneet välimerkkejä, sillä heille lukeminen oli ääneen lukemista toisille, yhteisöllinen tapahtuma. Vasta kristityt oppineet alkoivat korostaa hiljaisen lukemisen merkitystä.

Essee Kadotus sisältää vihlovia anekdootteja tuhoutuneista ja kadonneista käsikirjoituksista.

Pohjalukemiin kirjan kiinnostavuus vajoaa esseistin siirtyessä eettis-yhteiskunnallisiin pohdintoihin. Mietteet Euroopan kaupungin patsaiden ja muistomerkkien äärellä ovat länsimaisen masokismin peruskuvia, sokkiarvonsa jo kauan sitten menettäneitä.

Kun Korhonen sanoo, että Belgian Leopold II:n patsaat tuovat mieleen mustien orjien irtihakatut kädet, on kuin hän toteuttaisi tiedostavalle älymystölle pakollista katumusrituaalia.

Kollektiivisen häpeän syvyyttä alleviivatakseen hän kertoo wieniläisen palatsin edessä yksityistä mielenosoitusta pitävästä Meksikon intiaanista.

Sivilisaation väkivaltaa ei intellektuelli jostakin syystä voi tunnustella esimerkiksi asteekkitemppelien raunioilla. Kuitenkin asteekkiyhteiskunnan tukipylväitä olivat ihmisuhrit, jatkuva sodankäynti ja sorto, jonka espanjalaiset valloittajat lopettivat, vaikka toivatkin tilalle toisenlaisen sorron. Moralistisessa liturgiassa ei myöskään sovi todeta, etteivät länsimaat keksineet orjuutta mutta lakkauttivat sen ensimmäisenä.

Tai että Belgian Kongon siirtomaahallinnon julmuudet pysäytti muiden länsimaiden väliintulo.

Olisiko välillä aika pysähtyä hämmästelemään, kuinka paljon hyvää sivilisaatiomme on saanut aikaan, kaikesta verenvuodatuksesta huolimatta?

Lähestymistavan sovinnaisuus vaivaa Korhosta myös hänen ruotiessaan historiankirjoituksen uudempia kipupisteitä kuten holokaustia tai Dresdenin pommitusta. Hän tukeutuu Hannah Arendtin teoriaan pahuuden banaaliudesta, vaikka tuoreempi dokumenttiaineisto on vienyt siltä pohjan. Juutalaisten kansanmurhan suorittajat eivät olleet byrokraatteja eivätkä ideologialla aivopestyjä, vaan tuiki tavallisia ihmisiä, jotka innostuivat saadessaan tehdä siviilielämässä kiellettyjä tekoja.

Historian käyttämisestä löysän moralisoinnin välineenä kärsii eniten menneisyyden todellinen mutkikkuus ja ristiriitaisuus. Tutkijan kurinalaisuus, jonka Korhonen hallitsee kirjallisuustieteilijänä, unohtuu hänen syrjähypyissään historian alueelle. Tulos jää jotenkin puolinaiseksi niin kauno- kuin tietokirjallisuutena.

Korhonen yrittää kirjoittaa ja ajatella tiukkojen yhteisörajojen yli, välttää puolueellisuutta. Pyrkimys on varmasti vilpitön, mutta olisiko sittenkin kiinnostavampaa olla avoimesti sidonnainen ja subjektiivinen? Lukijoiden yhteisökään ei nimittäin vältä tiettyjä heimotunnuksia. Eniten teoksen lukemisesta nauttinee heimo, joka viihtyy kokeellisissa runomatineoissa, jolle pahaa edustaa Amerikka ja Disneyland ja joka kirjoittaa "toisen" isolla alkukirjaimella.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi