Lapsipaholainen ja orjantappurakruunu

Lessing kuvaa väkivallan syntyä ja perheen jännitteitä

Doris Lessing (s. 1919) on aina suosinut moraalisesti painokkaita äänensävyjä. Hän on tarkastellut tuotannossaan johdonmukaisesti ihmisen moraalista pelivaraa maailmassa, jonka mekanismit uhkaavat ihmisyyttä.

Hänen viimeisin kirjansa Viides lapsi ei tee poikkeusta: Lessing kuvaa väkivallan vääjäämätöntä syntyä ja perheen sisäisiä jännitteitä, jotka nakertavat perheidyllin rikki. Kerronnan perusmotiivina on äidin ja pojan välinen suhde.

Äiti pitää viidettä lastaan alusta alkaen väkivaltaisena, kummajaisena. Lapsi lunastaakin äidin odotukset ja orastava väkivaltaisuus lisää perheensisäisiä jännitteitä ja päinvastoin.

Tätä oravanpyörää tarkastelemalla Lessing pyrkii hahmottamaan "perheterrorisminsa" luonteen. Kun pahuus alkaa itää, joutuvat kaikki sen maksumiehiksi. Kerronta virittää analogian perheen ja yhteiskunnan välille, mutta ei lopulta kuitenkaan lunasta sitä.

Teema kristallisoituu tunteiden tukahduttamisen ja velvollisuudentunteen ristiaallokkoon, jonka armoilla äidin täytyisi pystyä päättämään, mitä tehdä. Päätöksen hän joutuu tekemään yksin. Vastakkain asettuvat moraali ja äidinrakkaus – järki ja tunne.

Äidin tehtäväksi jää kantaa päätöksensä seuraukset.

Päällimmäiseksi nousee ikuinen kysymys, missä määrin ihmisellä on oikeus päättää jonkun toisen elämästä ja kuolemasta.

Lapsi ulkoavaruudesta vai menneisyydestä?

Viides lapsi kertoo englantilaiseen keskiluokkaan kuuluvien Harrietin ja Davidin avioliitosta, joka sujuu kitkatta aina siihen asti, kunnes viides lapsi Ben syntyy. Ben oppii puhumaan vain kangerrellen ja hänen väkivaltaisuutensa pelottaa muita lapsia.

Benin ollessa vielä alle kaksivuotias löydetään puutarhasta kuoliaaksi kuristettu koira. Vähän myöhemmin kuolee myös perheen kissa. Lääkäri ei löydä Benistä kuitenkaan mitään vikaa. Hän toteaa vain, että lapsi on hyperaktiivinen.

Lopulta Harriet päättää taipua miehensä tahtoon säilyttääkseen perherauhan. Ben suljetaan Englannin nummilla sijaitsevaan laitokseen.

Harrietin omatunto alkaa kuitenkin soimata. Hän epäilee, josko vaikeudet juontavat juurensa siitä, ettei hän ole koskaan rakastanut Beniä.

Hän pelastaa Benin kuolemalta. Hän hakee Benin pois laitoksesta, jossa vahvat psyykelääkkeet tappavat potilaan puolessa vuodessa. Aviomies ei anna mielenmuutosta Harrietille anteeksi. Lapset yrittävät sopeutua: patoutuneet tunteet ja Benin läsnäolo synnyttävät toiseksi nuorimmalle lapselle psyykkisiä ongelmia. Vanhat ystävät alkavat karttaa Harrietia ja Davidia, joiden talossa mekastaa "outo menninkäinen".

Harrietille päätös merkitsee uutta suhtautumista elämään. Hiljalleen hän oppii hyväksymään Benin, joka kohoaa varastelevan jengin johtajaksi. Hän alistuu, koska on tekemisissä voimien kanssa, joita ei hallitse. Hän uskotteleekin leikillisesti itselleen, että Ben on joko muukalainen ulkoavaruudesta tai kutsumaton vieras kaukaa menneisyydestä, jolloin ihmiset asuivat vielä luolissa.

Ben on lapsipaholainen, joka saa päähänsä väkivallan orjantappurakruunun.

Yleisemmällä tasolla Lessing vihjaa, että väkivallasta ja terrorista ei päästä eroon. Ne ovat selittämätön osa elämää, mennyttä ja tulevaakin.

Selonteko eikä romaani

Aiheeltaan Viides lapsi on mielenkiintoinen kirja. Se käsittelee aidosti lapsen poikkeavuuden aiheuttamia tuntemuksia arkielämässä. Siinä vilahtaa jännittävästi myös käsitys jengeistä tulevaisuuden uutena heimojärjestelmänä.

Saman näkemyksen Lessing esitti johdonmukaisemmin edellisessä suomennetussa romaanissaan Eloonjääneen muistelmat, joka on kirjoitettu viisitoista vuotta aiemmin kuin nyt suomennettu Viides lapsi.

Yksi ylittämätön ongelma vaivaa kuitenkin Lessingin kerrontaa: Viides lapsi on pikemminkin selonteko kuin romaani. Se paljastaa heti oman kuvionsa ja moraaliset tarkoitusperänsä.

Kuvaus etenee puisevasti ja yksiulotteisesti vailla jännitteitä. Tuntuu siltä, että Lessing on halunnut kuvata orjallisesti pelkän tapauksen eikä pohtia sen kaunokirjallisia ulottuvaisuuksia.

Lessing on yrittänyt laventaa tarinan syyttä suotta kehityskertomukseksi. Dramaturgia ei sitä kestä. Kaunokirjallisia keinoja Lessing on hyödyntänyt liian säästeliäästi. Yksilöpsykologisesti romaani ei liioin vakuuta. Esimerkiksi Davidin ja Harrietin intohimoinen rakastuminen on kuvattu epäuskottavasti, kapakalamaisesti.

Doris Lessing on jälleen hyvällä asialla. Hän alleviivaa sanottavansa kuitenkin niin ponnekkaasti, että paperiin syntyy hyvinkin moraalinmentävä aukko.

Arvio julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 3. maaliskuuta 1989.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi