Laskiaisnäytelmistä laitosteattereiden johtajapulmiin Suomalaisen teatterihistorian ensimmäinen yleisesitys on monipuolinen ja eloisa kuvaus kansan rakastamasta taiteenalasta

kirjat

Sotapalvelusta vierovat ja maatöissä laiskat pojat lähetettiin keskiajalla Turun ja Viipurin kouluihin, missä he oppivat esittämään laskiaisnäytelmiä opintojensa rahoittamiseksi. Autonomian aikana perustettiin Suomalainen Teatteri antamaan rahvaalle mallia siitä, miten kansalaisyhteiskuntaa rakennetaan järjestöelämän keinoin. Viime sotien jälkeen ilta teatterissa oli houkutteleva vaihtoehto ahtaasti asuvalle jälleenrakennussukupolvelle.

Tällaisia väitteitä Suomen teatterihistoriasta esittää professori

Pentti Paavolainen, eikä ilman huomiota jää myöskään viimeaikainen kehitys.

Ritva Siikala johti Raivoisia Ruusuja lievän militantilla otteella. Nuoremman polven naisohjaajat karnevalisoivat teatterin tekemisen vakavuuden ja sanoutuvat irti siististä taidollisuudesta.

Laitosteattereiden johtajavalinnoissa ollaan palaamassa vanhaan englantilaiseen malliin, jossa päänäyttelijälle annetaan päätäntävalta toiminnan kokonaisuudesta.

Näyttämöllä - Teatterihistoriaa Suomesta sisältää runsaasti huikeita ajatuksia ja vaikuttavia linjauksia. Rohkeasta otteesta ei pelkästään iloitse, sitä suorastaa edellyttää. Onhan kyseessä ensimmäinen laaja yleisesitys tämän suomalaisille niin rakkaan taiteenalan vaiheista.

Todellakin! Tähän asti asiasta kiinnostuneet ovat saaneet olla yksinomaan opintomonisteiden ja tietosanakirjojen suppeiden esseiden varassa.

Näyttämöllä-teoskaan ei ole mikään järkäle. Loistavasti kuvitettu ja elävästi taitettu kirja pysyy hyvin lukijan käsissä. Sivuja on runsaat kaksisataa.

Hakuteokseksi kirjasta ei ole, eikä sitä sellaiseksi ole tehty. Muutamia tilastotietoja olisi voitu sijoittaa kirjan infolaatikoiden sekaan tarinan käänteitä selkeyttämään, mutta teksti imaisee mukaansa ilmankin.

Oman aikansa se tosin ottaa. Paavolaisen käyttämä sähkösanomatyyli mahduttaa mukaan paljon asiaa, mutta tekstin kimurantit virkkeet vaativat paikoitellen purkamista. Kirjoittaja käyttää runsaasti pronomineja, joiden viittaussuhteista ei aina tahdo saada selvää.

Kirjaa ei ilmeisesti ole tarkoitettu myöskään oppikirjaksi. Paneutuneelle lukijalle teos tarjoaa joka tapauksessa johdonmukaisen läpileikkauksen teatterin tekemiseen ja tekemisen ehtoihin. Katsaus ulottuu esihistoriasta tähän päivään.

Paavolainen tarkastelee teatteria tasaväkisesti sekä yhteiskunnallisena ilmiönä että yksittäisten taiteilijoiden intohimon kohteena. Politiikka ja taloushistoria huomioidaan siinä missä kansainväliset teatterivirtaukset ja taiteilijoiden henkilösuhteet.

Vahvimmillaan Paavolainen on kuvaillessaan suomenkielisen ammattiteatterin muotoutumista 1800-luvun jälkipuoliskolla. Samoin luonnehtiessaan 1960-luvulla alkanutta murrosta. Mitään hämmästyttävän uutta näistä ajoista ei nouse esiin, mutta painotuksista löytyy omat herkullisuutensa.

Suomalaisen Teatterin perustajan

Kaarlo Bergbomin jämähtäminen omaan ihanteellisuuteensa kuvataan selkeästi. Hyvän taustoituksen saa myös

Eino Kaliman kuuluisa Tsehov-ohjausten sarja. Helsingissä 1969 vierailleen unkarilaisen teatterin

Kalevala-tulkinnasta löytyvät yllättäen eräät juuret 1970-luvun näyttämöestetiikalle.

Teos antaa tilaa vahvoille ohjaajapersoonille, mutta myös valtavirran populaariohjelmistolle.

Paavolainen huomioi myös teatterirakentamisen, työolot ja eri ammattikunnat. Viime vuosikymmenten yhteydessä hän tosin keskittyy enemmän yleisiin linjoihin - joskin tiettyihin teattereihin keskittyen.

Teatterintekijöiden keskuudessa kirjaa tutkitaan varmasti suurennuslasilla. Hienoinen helsinkikeskeisyys hermostuttanee monia. Maakuntateattereita nostetaan esille lähinnä erilaisina "ilmiöinä", vaikka kriittisen katseen olisi voinut kohdistaa juuri tähän ilmiöpuoleen.

Tanssintutkija

Aino Kukkonen vastaa oman erikoisalueensa lisäksi myös viime vuosien uusien ilmaisulajien esittelystä. Jaksot on onnistuneesti pilkottu tekstilaatikoihin kirjan sisälle.

Kukkonen vastaa yhdessä

Kirsti Paasivirran kanssa myös kirjan erinomaisesta kuvatoimituksesta. Vanhemmilta ajoilta on kerätty monenlaista aineistoa pilapiirroksista työsopimuksiin. Valokuvien joukossa on harvemmin nähtyjä otoksia, osa suoranaisia aarteita.

Pientä tasapainottomuutta aiheuttaa se, että viimeiset kolmekymmentä vuotta kuljetaan pelkästään esityskuvien varassa. Ehkä teattereiden toimintaa ei nykyisten digitaalikameroiden aikana enää taltioida yhtä laajasti kuin ennen.

Kirjoittajien innostunut ote saa lukijan vakuuttumaan siitä, että teatteritaide on elänyt Suomessa vahvana kautta vuosikymmenten. Ja elää edelleen. Tämän päivän lukijoiden - siinä missä tulevaisuuden teatterintutkijoidenkin - on hyvä rakentaa kirjan pohjalta omia tulkintojaan.

Lauri Meri

Kirja antaa tilaa ohjaajapersoonille mutta myös populaariohjelmistolle

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi