Laulu viha-rakastamisen vaikeudesta

esikoiskirja. Ihailin Outi Mäenpään loistavaa roolityötä elokuvassa Musta jää ja nauroin hänen rohkeille Noriko Show -höynäytyksilleen.

Nyt hän herättää uteliaisuutta kiskaistessaan näyttelijänperuukin päästään ja debytoidessaan omalla teoksella.

Titteli Naarassika on ilmoitus kokoelman sävystä, samoin kannen monitulkintainen, veripunainen huulio, josta työntyy ulos jokin (miehen) käden tapainen. On siis luvassa puhetta siitä.

Jos Naarassika mielii kertoa tarinan, viittamerkit osoitetaan: sänky (myös Ikean sohva), häähuntu, pariterapia, ero, ikävä . . . Stoori on pilkottu rouhevin välitekstein, joissa naisen biologia kyllä juhlii rehevänä, mutta mutkat suoristetaan laittamattomasti:

"Kohtuni oli näivettynyt, kuivunut omaan kaipaukseensa. Tiesin hänen näkevän edessään munasoluni. Sen, jonka kautta minä katselin häntä, miestäni."

Runoiksi näitä lihakeskeisiä tekstejä ei sovi nimittää, koska runon tunnusmerkkejä niistä monikaan ei kanna. Ennemmin voisi puhua terapiasävyisestä kirjoittamisesta.

Editoriaalinen kurmotus olisi ollut tekstille enemmän kuin tarpeen. Nyt se syöksähtelee staccatossa, usein yhden sanan lauseina, vailla kaarta, kontaten ja kompuroiden. Syntyy huutojen ja huohotuksen, vitutuksen ja vaikerruksen nykivää potpuria viha-rakastamisen vaikeudesta.

Mutta! Outi Mäenpään teksteille voisin nähdä tämän elämänoikeutuksen: puhaltaisiko lavaesitys yllättäen niihin sitä henkeä, joka kansien sisältä nyt valitettavasti puuttuu?

Outi Mäenpää: Naarassika. Kohtauksia erään naisen elämästä. WSOY. 101 s. 28 e.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi