Leikkivä runo avaa esikoiskirjojen kilvan

Henriikka Tavin kokoelma on iloista kierrätystä

Muutama Henriikka Tavin (s. 1978) esikoiskokoelman runo on jo tuttu Tuli&Savun sivuilta: hän kuuluu nykyrunouden uusia tuulia laajasti esittelevän lehden toimituskuntaan.

Filosofiaa, kirjallisuustiedettä ja estetiikkaa opiskellut Tavi on julkaissut myös kiinnostavia suomennoksia, viimeksi äänirunouden teemanumerossa (3/2006) Ernst Jandlin (1925-2000) luennan puherunosta.

Tavin debyytti Esim. Esa tarjoaa puolestaan kokeellisen runon silmänvaraisia iloja. Se tutkii muun muassa vaihtelevia kuvarunoutena tunnettuja tekotapoja, erityisesti sellaisia, jotka korostavat tekstin omia visuaalisia ominaisuuksia.

On selvää, että välittömään näköhavaintoon luottavan runouden kuvailu on yhtä tyhjän kanssa. Mutta yritän kuitenkin.

Kaikki kokoelman kuusi osastoa on nimetty temaattisesti, ja tässä on jo yksi merkityksiä punova tekijä, joka kallistaa Tavin teosta kohti semanttisempaa runoa. Tuntuukin, että hän kirjoittaa monen runousopin risteyksessä ja kokeilee etsivällä mielellä kaikkea.

Iso teosta kahtaalle kiskova visuaalinen hahmo syntyy siitä, että sen alareunaa kiertää rimpsuna suljettu tekstikehä:

"Hänen nimensä on Henrietta ja hän työskentelee täällä tarvittaessa työhön kutsuttavana sijaisena hirveellä kiireellä hän harhailee, toimittaa asioita pinoihin ikään kuin ne olisivat särkyviä tai pian lopussa ja vittu päässään huristelee täynnä aikomuksia."

Tämän feminiinisen, polkupyörällä kodin ja koulun väliä suhaavan sijaisen sivut läpäisevä ääniraita on hauska. Esim. Esa näyttää kirkkaasti, miten välitön sanoilla tekemisen ilo on Tavin runouden hyveitä. Niiden subjektiksi poimii johdonmukaisuuksia syynäävä helposti naisen. Lihavoitu, isofonttinen kirjainruno saa sulattaa hassusti yhteen sanojen äänneasun esineellisyyden ja merkityksen:

"O on kolo, johon sopii jomottava molo./ Ooh hohottaa Goljata, opo/ on onnellinen."

Kohtaus koulumaailmasta voi viitata tunnettuun eroottiseen O:n tarinaan, mutta voi olla viittaamattakin. Tavi käyttää tekstienvälisyyttä ja ylipäätään kieltä materiaalinomaisesti, muokattavana aineena.

Joissakin runoissa sananveisto löydetystä tavarasta on ilmeistä, jotkut tekstit taas lähenevät runokielisyydessään vanhempaa perustaa.

Parisuhde saa kokoelman runoissa liikkuvia tekstiasuja. Yksikön ensimmäinen ja toinen persoona painivat pitkässä litaniassa tähän tapaan: "Peität. Passaat. Kiitän. Pyyhit. Pesen. Jaksan. Luovut. Lemmit. Huudan. Vastaat."

Yhden sivun tällaista kestää hyvin, mutta kokoelman päättävä neliönmuotoinen, isokirjaiminen yhdyssanaruno EROLINTUHATTUPA on rasittava kuin koulukirjan etsi sana -harjoitus. Jäänkin suosiolla "vain katsomaan" runoa kuin venäläisen taidemaalarin Kasimir Malevitshin neliötä. Tietyömaa-osastossa runonteko, sen mahdolliset rajat ja metarunollisuus ovat tietoisesti kehitelty teema, jota Tavi parodioi täytettävien aukkojen runossaan TEHTÄVÄ 1. KIRJOITA RUNO. Onkin ehkä helpompi sanoa, mitä runous Esim. Esassa ei ainakaan ole: se ei ole staattinen, autonominen kokonaisuus, jonka arvoitukseen palautuvan merkityksen voi runousoppinut ymmärtää ja analysoida halki, poikki ja pinoon.

Tavin runouteen tuntuukin sisältyvän ajatus kielen ja ihmisen maailman liikkuvuudesta, eräänlaisesta kaiken kierrätyksen välttämättömyydestä. Tämä likiarvo nousee esiin säkeissä monin tavoin:

"Minä antaisin pois koko sydämeni,/ se on pieneksi käynyt ja ahdas/ ja veisin Uffille koko sieluni/ joka kiristää".

Miten Tavin runo sujuu konkreettisen ja semanttisen risteyksessä?

Parhaimmillaan ja suorimmillaan oikein hyvin. Esim. Esan osastoista puhuttelevin - tohdin käyttää tätä vanhanaikaista sanaa - on kuolemaa miettivä Kävely hautausmaalla -osasto.

Runo heihei on kolmen rajatun tekstilaatikon kollaasi. Ensimmäinen on täynnä äänekästä tervehdystä ja hyvästijättöä "hei, hei, hei".

Toisessa, pidemmässä, lepää kuin arkussa vainaja, jonka peitetyt silmät ja sidottu suu "päästävät ääntä, joka on kullero". On kevät, ja "kuolleen lantion tuoksu/ vaihtuu ikkunasta maaliskuisten koivikkojen ilmaann".

Viimeisessä laatikossa puhuja kehottaa katsomaan vainajan kauneutta: "Äidin on nyt hyvä olla./ Katso miten tyhjä hän on." Runon kolme rekisteriä avaavat rinnastuksin moniaistisen jäähyväishetken, jonka sattuvin näkökulma on paljaaksi itsensä eläneen kuolleen naisen hahmo: "kuoreton puu".

Kokeilevan nuoren nykyrunon antavin särmä on monitaiteisuuden palauttaminen kirjallisuuden kentille. Visuaalinen runous ja muut konkreettisen runon versiot ovat paljossa taiteen retroa menneeltä vuosisadalta.

Niinpä Henriikka Tavin kuvaruno on osuessaan kuin Uffilla kierrätetty vanha kelsiturkki. Uudella käyttäjällään se näyttää ja tuntuu ennen kokemattoman toimivalta.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle suomenkieliselle esikoisteokselle jaetaan 14. marraskuuta. Korkeintaan kaksitoista ehdokasta nimetään lokakuun lopussa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi