Liikkuvia runoja nurkan takaa

Joona Kivirinnan esikoiskokoelma on harkitun epärunollinen

Asenne korvaa, kun kielellinen viimeistely puuttuu. Siltä monesti tuntuu lukiessa Joona Kivirinnan esikoiskokoelmaa. Ja asenne on usein kohdallaan: levoton, uhmakas, kunnioittamaton, juuri niin kuin nuoren runoilijan kuuluukin käsitellä asioita. Runon perinne ei jaloissa juuri paina.

Runot poukkoilevat herkeämättä puolelta toiselle. Kiinnostavaa on tapa, jolla ne pyrkivät luotaamaan mielen hämäriä puolia. Parhaimmillaan runo lähtee lentoon: "Kuvittelen sinulle siivet, sitten / ymmärrän ettet tarvitse niitä: Sinä elät eetterissä varauksina, loikit tukimastosta toiseen kuin / ornamentin teema".

Kivirinta kirjoittaa yleensä harkiten epärunollisesti. Puoliksi työstetty, täsmentymätön tekstikin jaksaa vetää mukaansa. Yleissävy rikkoutuu puhekielisiin ja muihin epäkirjallisiin ilmauksiin. Runot etenevät usein välittömänä ryöppynä, joka jättää tilaa virhetoiminnoille ja sivupoluille. Sitten saattaa seurata tyly pelkistys.

Pyrkimys epärunollisuuteen näkyy joukkona ylimalkaisia, täsmentymättömiä ilmauksia. Runot saavat kuitenkin puolelleen kursailemattomalla otteellaan ja koko ajan siirtyvällä perspektiivillään. Liikutaan sattumanvaraisessa maailmassa, josta on vaikea saada otetta.

Näkyy eleitä, naamioita ja pakenevia ilmiöitä: "kiihtymisen päätyttyä kaipaat ohjelmanumeroita, / ajatuksen tuoreutta, pokerinaamaa, totuutta: // Olin sinun valintasi ennen kuin osasit valita."

Mielensisäisiä impulsseja, yllykkeitä ja oikkuja kuvataan hyvin. Kivirinta puhuu peloista ja haluista, joiden kohteet eivät piirry esiin. Hän kuvaa murrosta, nuoruuden loppua, kun edessä ei näy koordinaatteja.

Ulkomaailmasta piirtyvällä kuvalla on sumeammat ääriviivat. Kohteet vaihtuvat sellaista vauhtia, että tulos on usein silkkaa ekspressionismia.

Runot saavat puolelleen myös intensiteetillään, kiihkeydellä, joka odottamatta taittuu välinpitämättömyyden kuvaukseksi. Herkeä havainnoitsija pelkistyy joskus nihilistiseksi minäksi: "Minä puhkaisen seinän eikä se paljasta minulle mitään. / Seuraavat asukkaat saavat paikata sen."

Kiinnikkeetön vaeltaja tavoittaa osuvia kuvia ohi virtaavasta maisemasta. Vieraantunut hahmo, joka tavoittaa ilmiasujen takaa jotain aitoa.

Samalla runot turvautuvat vieraannuttamiskeinoihin, eikä luonnollisia elementtejä juuri ole:

"Näet minut istumassa täällä / avain-unien kierteessä missä / huutavat puistosi eilen selkenivät. / Pian aurinko paistaa enää rinteelle / jossa kohtaamme ikään kuin sattumalta."

Parasta näissä runoissa on niiden liikkuvuus. Koskaan ei tiedä, mitä nurkan takaa paljastuu.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi