Lintumaailman valokuvamalli

Upea teos laulujoutsenesta tarjoaa pätevää tietoa niin lintutieteen kuin kansanperinteenkin alueelta

Tamperelaisdosentti Matti Leinonen tunnetaan yhtenä eturivin luontokirjailijoistamme. Hän on ornitologi parasta lajia, väitellyt aikoinaan västäräkin biologiasta ja julkaissut samaisesta linnusta myös hauskan populaariteoksen. Mutta hänen tuotantoonsa kuuluu kirjoja myös ekologiasta ja luonnonsuojelusta.

Kolme vuotta sitten ilmestyi Kesäranta -trilogia kesärannan linnuista, ötököistä ja kasveista, kolme monelle mökkiläiselle arvattavasti perin tarpeellista luonto-opasta. Lisäksi Leinonen on tehnyt mittavan työn sekä järjestöihmisenä että väsymättömänä lehtikirjoittajana.

Tällaisen miehen uuteen kirjaan lukija tarttuu tavallista suuremmin odotuksin, ja sanottakoon se saman tien, kirja ei tuota pettymystä.

Joutsen on kiitollinen aihe, sillä toisaalta siihen liittyy yhä myyttistä salaperäisyyttä ja toisaalta riittävän moni on nykyään nähnyt sen ja jopa tutustunut siihen omilla kesälaitumillaan. Mutta se on myös vaikea aihe, sillä siitä on kirjoitettu enemmän kuin useimmista muista linnuista.

Kukapa olisi

laatinut kokonaista kirjaa variksesta tai harakasta, naakasta tai närhestä tai edes talitintistä tai varpusesta? Mutta joutsenista on Suomessa julkaistu viimeisten puolen vuosisadan aikana - Leinosen kattavan kirjallisuusluettelon mukaan - hyvinkin puolenkymmentä kirjaa.

Syystäkin, onhan joutsen jo 1960-luvulla julistettu Suomen kansallislinnuksi, ja 1986 se pääsi Sibeliuksen, Tuonelan joutsenen säveltäjän, kääntöpuolelle satamarkkaseen, yhteen maailman kauneimmista seteleistä, josta tosin joudumme pian luopumaan ruman ja persoonattoman eurorahan hyväksi.

Uusi joutsenkirja puolustaa hyvin paikkaansa. Se on tiedollisesti pätevä niin ornitologian kuin folklorenkin alueella, se kattaa aiheensa ainakin tavallisen lukijan kannalta jokseenkin täydellisesti, se on kirjoitettu Leinoselle ominaisella asiallisella mutta paikoin silti jopa runollisella tyylillä - lienevätkö vaikutteet tulleet itseltään Reino Kalliolalta? - ja se on kuitenkin riittävän suppea kesämökkiläisenkin tutustuttavaksi.

Erityisen vaikuttava on kirjan kuvitus, joka on poimittu kaikkiaan kuudentoista luontokuvaajan tuotannosta. Viimeistään sen läpikäytyään voi yhtyä siihen mielipiteeseen, että joutsen on lintumaailman valokuvamalli ja mannekiini par préference, tässäkin suhteessa "aivan erikoisen merkittävä laji", kuten Einari Merikallio aikanaan sitä luonnehti.

Joutsenia on todella valokuvattu läheltä ja kaukaa, maalla ja vedessä ja ilmassa, kesäyön hämärässä ja syystalven lumipyryssä, höyheniä sukimassa, parittelemassa ja jopa metsätaipaleen poikki vaeltamassa - vain jokin kuva tästä kaunottaresta tonkimassa vesikasveja syvästä vedestä pylly pystyssä olisi sopinut vielä mukaan ikään kuin antiteesiksi.

Vai olisiko se ollut kuin kuuluisan mallin kuvaamista meikkaamattomana ja tukka häpsöttävänä?

Leinosen kirjaansa

valitsemia kuvia voi verrata Yrjö Kokon omassa Laulujoutsenessaan puoli vuosisataa sitten julkaisemiin. Tekninen ero on huikea. Mutta niinpä Kokko ja hänen saamelaisystävänsä olivat ensimmäiset, jotka onnistuivat seuraamaan laulujoutsenen pesintää ja kuvaamaan sitä aikana, jolloin lintu oli käytännöllisesti katsoen hävinnyt Suomesta.

Leinonen on kirjassaan nostanut Kokon joutsenen hyväksi tekemän käänteentekevän työn esiin; puolessa vuosisadassa moni asia unohtuu, mutta laulujoutsenen pelastaminen ei joutaisi unohtumaan.

"Yksi ihminen pelasti asian meille juoksemalla", kirjoitettiin Elias Lönnrotista, ja samaa muutettavat muuttaen voisi sanoa Yrjö Kokosta.

Matti Leinonen

käyttää kirjansa otsikossa nimeä Laulujoutsen , noudattaen siinäkin Yrjö Kokon perinnettä. Kuitenkin hän tekstissä sanoo nimeä "aikaisemmaksi", ja tiettävästi lintutieteilijät nykyään käyttävätkin kolmelle joutsenlajillemme nimiä "joutsen", "kyhmyjoutsen" ja "pikkujoutsen".

Epäilemättä tämä korostaa sitä, että vain laulujoutsen on "oikea" joutsen ja muut ovat mitä ovat.

Saattaisi kuitenkin olla aihetta palata myös virallisesti aikaisempaan käytäntöön, joka muutenkin näkyy elävän sitkeästi.

Tuntuisi hullulta vastata kysymykseen, näitkö joutsenia, "en vaan kyhmyjoutsenia".

Mitä vikaa "laulujoutsenessa" nimenä olisi?

Anto Leikola

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi