Lohduttaa, kun fyysikko ei lupaa mitään

Kari Enqvist vetää yhteen elämänfilosofiansa langat.

Kun filosofi puhuu aineen syvimmästä olemuksesta, harvaa kiinnostaa. Mutta kun fyysikko - tai kosmologi! - tekee saman, on kuin sotaveteraani kertoisi, miltä tuntuu olla taistelussa: omakohtainen kokemus tekee ihmeitä uskottavuudelle. Olemisen porteilla tiivistyi ajatukseen, että todellisuudella ei ole muita ominaisuuksia kuin mitkä fysiikka sille sallii. Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat on samoilla jäljillä.

Siinä todellisuudessa esimerkiksi arvot ja moraali ovat seurausta alkeishiukkasten vuorovaikutuksista. Vapaa tahto, että henki nousisi määräämään ainetta, on illuusio.

Yleensä filosofeja nälvivä Kari Enqvist herkistyy kehumaan Thomas Hobbesia, kuuluisaa 1600-luvun deterministiä: "Hobbesin älyn veistä sopii ihailla, kun hän kysyi, miltä tuntuisi jos vapaata tahtoa ei olisi. Ja vastasi: emme huomaisi mitään eroa."

Enqvist on uskonnoton. Uskonnoton ei ymmärrä, mitä lause "Jumala on olemassa" tarkoittaa.

Uskonnoton ei ole teisti eikä ateisti, vaan pysyy erottelun ulkopuolella. Agnostikko, joka ymmärtää kysymyksen, mutta kelluttaa mielipidettään, on Enqvistin mukaan kuin "savolainen piiloteisti, joka ympäristön paineen vuoksi ei uskalla ottaa rehellistä kantaa".

Viime vuosina fanaattisen uskonnollisuuden karmeat seuraukset ovat olleet kaikkien nähtävillä. Terroristiteot, kivitysteloitukset ja päänkatkaisut ovat saaneet useamman kuin yhden intellektuellin kyselemään uskonnon hyötyjen perään.

Jotkut ovat nähneet maltillisenkin uskonnollisuuden maaperänä, jolla fanatismi kehittyy ja kukkii. Enqvistin mielestä "uskonto on kaikki, mitä sen nimissä tehdään".

Enqvistille usko ei ole oppijärjestelmä, joka kaatuu tai pysyy pystyssä rationaalisten argumenttien tai todisteiden avulla. Enqvistin kiteytys on karu:

"Paras analogia uskonnolle on tämä: usko on viruksen aiheuttama oireyhtymä."

Uskonto on meemi. Uskomukset, niin uskonnolliset kuin muutkin, leviävät jättämällä jälkensä aivojen rakenteeseen.

Jotkut ihmiset ovat uskontomeemille vastuskykyisempiä kuin toiset: tartunnan saaneet ovat uskovaisia, vahvemman henkisen immuniteettijärjestelmän saaneet taas ateisteja. Kolmansilla aivojen rakenne on vain sellainen, ettei meemillä ole minkäänlaisia edellytyksiä asettua taloksi.

Koska aivot ovat kovin muokkautuva elin, ympäristön paineella on tietysti suuri merkityksensä siinä, kuinka hyväksi immuniteetti kehittyy.

Yhteiskunnat, jossa uskonnon kanssa kilpailevien meemien elämisen edellytykset tukahdutetaan alkuunsa, löytyy tietysti kaikkialta, missä pappisvalta on ainut valta.

"Pöyristyttävät ihmisoikeuksien loukkaukset kuitataan olankohautuksella vain siksi, että niihin liittyy uskonto. Pojat ovat poikia, mullahit mullaheita."

Enqvist kirjoittaa vanhemmistaan herkkyyden ja rehellisyyden yhdistelmällä, joka hakee vertaistaan. Mutta asialleen ja tyylilleen uskollisena hän ei syyttele eikä jossittele sairautta ja kuolemaa:

"En nähnyt myeloomassa kohtalon ohjaavaa kättä, en suunnitelmallisuutta tai Jumalan tarkoitusta. Yksi myriadeista molekyylimaailman reaktioketjuista oli suistunut raiteiltaan."

Hän suree vanhempiensa osin elämättä jäänyttä elämää. Mutta ei saavuttamatta jääneitä huippusuorituksia, vaan sitä, "mitä olisi voinut tapahtua, jos vanhempieni elämässä olisi ollut enemmän rakkautta".

Teos on Enqvistiä parhaimmillaan, kylmän universumin ilosanomaa, joka lohduttomuuttaan, ja ehkä juuri sen tähden, lohduttaa enemmän kuin tuhat tyhjää lupaavaa filosofiaa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi