Luonto ja ihminen extreme-solmussa

Johanna Sinisalon uusi on paras sitten Finlandia-palkitun esikoisen

Hyvä kirjailija osaa harhauttaa. Johdattaa lukijaa kädestä pitäen arvauksiin, epäilyyn ja tulkintaan. Ja hyvä kirjailija palkitsee, arvaamattomalla.

Tämän ei tarvitse jäädä dekkarikyyditykseksi. Kun kysymyksiä on käsitelty taiten, paljastus tuo ymmärryksen.

Näin onnistuu tekemään Johanna Sinisalo uudessa romaanissaan Linnunaivot. Se on kirkkaasti hänen parhaansa sitten Finlandia-palkitun Ennen päivänlaskua ei voi.

Kysymys on luonnosta ja ihmisen mutkikkaasta suhteesta ympäristöönsä.

Jyrki ja Heidi ovat trekkaamassa Australiassa, kovien miesten ja sitkeiden mimmien poluilla. Siellä ei leikitä. Mutta siellä äijäillään niin kovasti, että naurettaviksi kyllä joudutaan. Ollaan nokkavia aloittelijoille ja suhtaudutaan luontoon extreme-urheiluna. Itsekin trekkausta harrastava Sinisalo tuntee aiheensa ja sen meitä muita kummastuttavat kommervenkit.

Kaikki tehdään uusimmilla ja kalleimmilla varusteilla. Tämä on teoksen ensimmäinen tyylikäs ristiriita - kuinka Jyrki, joka väittää olevansa luonnon suurin kunnioittaja, voi lähestyä sitä astronautin varusteilla?

Toinen ristiriita on miehen ja naisen suhde - kumpi on terveempi? Lukija saa valita, kun teksti etenee sivun tai parin mittaisina Jyrkin ja Heidin äänellä kertomina pätkinä.

Sitten peliin astuu tuntematon. Outoja asioita tapahtuu. Jyrki ja Heidi kohtaavat Australiassa elävän, älykkään ja ilkeän kea-linnun.

Tekstiin ilmestyy mystinen kolmas ääni, pahantekijä. Samaa menetelmää, kysymyksiä herättävää salaperäistä kertojaa, Sinisalo käytti myös edellisessä romaanissaan Lasisilmässä. Silloin jännitteen luomat odotukset kuihtuivat lopussa pettymykseksi.

Nyt eivät. Loppu on kylmä, tehokas ja puhutteleva.

Sinisalo on hionut tyylinsä entistäkin tiukemmaksi. Jyrki ja Heidi puhuvat urbaanien media-ihmisten sulavaa lingoa, heittävät makeita kiteytyksiä ja funtsivat viileitä. Esikoisessa ja Lasisilmässäkin käytetty tyyli on notkeaa nykyproosaa ja kevyttä luettavaa.

Kulkeva rytmi voi tuoda syytöksen viihteellisyydestä, ja aiheestakin.

Mutta Sinisalo pitää kuin mutavyörynä luistavan rytminsä tasapainossa painavan sisällön kanssa. Sillä Linnunaivot ei ole helppo kirja, vaikka se onkin helppolukuinen.

Romaani tarjoilee otteita Joseph Conradin Pimeyden sydämestä. Vaikka rinnastukset eivät aina ole täysin selkeitä, perusasetelma on jyrkkyydessään kiistaton.

Conradilaisella matkalla ovat myös Jyrki ja Heidi, kohtaamiseen sen kysymyksen kanssa, miten paljon he haluavat hallita luontoa, miten paljon se lopulta on mahdollista ja ovatko he valmiita kohtaamaan luonnon itsessään.

Sillä linnunaivojenkin alla, ja myös keskellä pimeyttä, sykkii sydän. Huoli luonnosta, meidän ymmärryksestämme siitä mikä on luontoa, mikä kulttuuria. Siitä miten ne ovat alkaneet sekoittua lähes erottamattomuuteen asti.

Sinisalon harhautus paljastaa meidän kaikkien perimmäisen virheen.

Ei voi kuin ihastella ratkaisun eleganttiutta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi