Luontoon vai kulttuuriin, kas siinäpä pulma

250-vuotias Friedrich Schiller sai arvoisensa juhlateoksen
Naiivi runoilija on realisti, sentimentaalinen on idealisti

F riedrich Schillerin (1759-1805) tutkielma Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta (1795-96) on lajinsa klassikko ja Schillerin kirjallisuusteoreettisista kirjoituksista tunnetuin. Siinä kehiteltyyn jaotteluun viitataan edelleen.

Naiivi ja sentimentaalinen ovat yleisiä sivistyssanoja, mutta varsinkin jälkimmäistä Schiller käyttää tavalla, joka poikkeaa nykyisestä.

1700-luku synnytti modernin länsimaisen ihmisen ja kulttuurin. Ajatukset ihmisestä, moraalista, luonnosta, taiteesta, historiasta ja tulevaisuudesta saivat merkityksiä, jotka yhä ovat kiinnostavia. Schiller kirjoitti tutkielmansa oman taiteellisen työnsä herättämistä ajatuksista vastaamaan ajankohtaisiin kysymyksiin.

Oli kaksi muita kiperämpää kysymystä.

Miten tuli suhtautua antiikin, erityisesti Kreikan, taiteeseen, joka klassismin estetiikan mukaan oli ylittämätön ja jota modernien taiteilijoiden oli jäljiteltävä?

Ajateltiin, että kreikkalaisen kirjailijan ja luonnon välillä oli vallinnut harmonia. Taiteilija oli ollut tiedostamattomasti yhtä luonnon kanssa. Siksi hän ei kaivannut sitä eikä hänen tarvinnut pohtia suhdettaan siihen. Hän oli luonnonnero, joka loi naiivin viattomasti suurteoksia kuten Homeros eepoksensa.

Toinen kysymys johtui siitä, että moderni ihminen ja hänen kulttuurinsa vuosisatojen mennen olivat etääntyneet kauas antiikin harmoniasta. Naiivin, itsestään selvän luontosuhteen tilalle olivat tulleet älyllinen pohdinta ja tietoisuus kulttuurin ja luonnon vastakohtaisuudesta.

Miten kirjailijan tuli suhtautua ongelmaan, joka syntyi kaipuusta takaisin luonnon yhteyteen ja tietoisuudesta, että paluuta siihen ei ole? Jean-Jacques Rousseau vastasi kysymykseen pessimistisesti. Jos kulttuuri on korkein arvo, on luonto väistämättä epätäydellinen. Jos luontoa pidetään arvokkaimpana, kulttuuri on rappiota.

1700-luvun radikaalein filosofi Immanuel Kant uskoi luonnon ja kulttuurin sovintoon. Se oli tie tulevaisuuteen ja eroon Rousseaun kulttuuripessimismistä. Kant ajatteli, että taide kehittyy aikojen kuluessa. Kun se saavuttaa täydellisyyden, siitä tulee lopulta luontoa.

Kantin toiveikkuus oli Schillerin idealistiselle runouskäsitykselle tärkeä. Kehityksellä on suunta ja päämäärä, jota tosin ei koskaan voida täydellisesti saavuttaa.

Kun Rousseaulle luonnontila oli kadotettu onnela, merkitsi se Schillerille ihmisen vapaudettomuutta. Kulttuuri oli vapauden alue, jossa ihminen saattoi täysimääräisesti toteuttaa sen, mikä hänelle on mahdollista. Luonnossa hän oli luonnon orja.

Kulttuurin antama vapaus on tosin johtanut ihmisen myös moraalittomuuteen, siinä Schiller on Rousseaun linjalla. Mutta Schiller vaatii ihmistä tiedostamaan tilansa ja toimimaan, luottamaan kulttuuriin ja sen kehitykseen.

"Ihmisyyden perimmäinen päämäärä ei ole tavoitettavissa muuten kuin edistymällä sitä kohti, ja luonnollinen ihminen voi edistyä vain kohti kulttuuria", Schiller kirjoittaa.

Antiikin naiivi runoilija oli tiedostamattaan yhtä luonnon kanssa. Moderni sentimentaalinen runoilija kaipaa takaisin luontoon mutta tietää, ettei voi sinne jäädä. Hän saa kuitenkin sieltä voimia omaan kulttuurityöhönsä.

Schillerin naiivi ja sentimentaalinen eivät ole vain historiallisia käsitteitä. Jo antiikissa oli sentimentaalisia runoilijoita kuten Horatius ja Vergilius. Modernissa kirjallisuudessa puolestaan Shakespeare on Schillerin mukaan paras esimerkki naiivista kirjailijasta.

Schillerin pohdinta tuntuu kuitenkin vievän ajatukseen, että modernin runouden todellinen luonne on sentimentaalinen.

Luonto ja kulttuuri ovat toisaalta vastakohtia vain, jos kulttuuri merkitsee esimerkiksi moraalin rappeutumista. Jos ihminen käyttää kulttuurin hänelle suomaa vapautta tullakseen itse ja luodakseen yhteiskuntansa jatkuvasti paremmaksi, hän lähestyy sitä Kantin luonnostelemaa tilaa, jossa myös hänen taiteensa täydellistyy ja tulee luonnoksi.

Schillerin idealismi, joka vetosi aikalaisiin voimakkaasti, saattaa nykylukijasta tuntua vieraalta.

Schiller päättää kirjoituksensa pohdintaan realismista ja idealismista. Naiivi runoilija on realisti, sentimentaalinen on idealisti. Realisti löytää aiheensa luonnosta, todellisuudesta, ja kuvaa sen täydellisesti. Idealisti täydellistää omasta itsestään lähtien todellisuuden ideaaliseksi.

Vaikka Schiller ei sitä sano, syntyy vahva epäilys, että hän pitää itseään sentimentaalisen runouden tyypillisimpänä edustajana ja siten myös modernin runouden johtohahmona. Se oli muutenkin yleinen ajatus.

Naiivin ja sentimentaalisen runouden käsitteet ovat käyttökelpoisimpia, kun ajattelee niitä taiteellisina strategioina, ei teosten ominaisuuksina. Kyse on toiminnasta tietyin edellytyksin kohti tiettyä päämäärää, jota täydellisenä ja puhtaana ei koskaan saavuteta.

Tämä tutkielma ei ole helppotajuinen eikä -lukuinen teksti. Se on vaativa käännöstehtävä. Henriikka Tavi ilmoittaa esipuheessa, että on säilyttänyt saksan monilauseisen virkkeen, jotta se "vakiintuisi hiljalleen" suomeenkin. Sen opin autuudesta voi olla monia mielipiteitä.

Siitä ei kuitenkaan voi olla erimielisyyttä, että Tavi on suoriutunut käännöstyöstään ihailtavasti.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi