Lupaavasta kauhusta tylsää totta

Virve Sammalkorven neljäs romaani alkaa enteellisesti kuin yliluonnollinen kauhutarina. Pian romahdetaan kuitenkin realismiin, ja kahden sisaruksen kauhusta tulee totta. Vieras mies, pakeneva tappaja, tunkeutuu idylliseen maalaistorppaan ja kylvää sinne väkivaltaa ja nöyryytystä. Kuljettamalla tarinaa vuosikymmeniä Sammalkorpi pyrkii tunkeutumaan trauman uumeniin ja purkamaan sen osiin.

Ensin intensiivinen panttivankidraama ryöpsäyttää Edithin ja Susannen patoutuneet sisaruskaunat pintaan ja vieraannuttaa heidät toisistaan. Sitten Edithin osana onkin loppuikänsä pohtia, mikä hänen osallisuutensa tragediaan oikein oli. Tekikö ymmärtäminen hänestä myös syyllisen?

Rikospaikalle palaamalla ja tappajan tarinan kuulemalla Edith selvittää lopulta asiansa itselleen, ja samalla selviää moni asia hänen sukunsa psykopatologiasta.

Kunnianhimoisen romaanin ongelma on tasapainottomuus. Sammalkorpi on taitava trilleristi, joka osaa mm. kuvata lasta kammottavassa rikostilanteessa. Myös keskiluokkaisten, kahdessa kulttuurissa kasvaneiden naisten välisen jännitteen hän rakentaa hyvin.

Köyhyydestä kumpuavaa Suomi-realismia hän ei kuitenkaan hallitse. Tappaja-Janin hahmo ja koko sukutarina jäävät niin ulkokohtaisiksi, että koko romaani latistuu lopulta sosiaaliraportiksi ja yksinkertaiseksi syy-seuraus-ketjuksi, jota eksoottiset kummitustarinatkaan eivät pelasta.

Suvi Ahola

kirjat

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi