Maailma masensi Kekkosen miehen

Juhani Suomi kurittaa yhä vastustajiaan, mutta paljastaa myös omia heikkouksiaan, kuten ainaista murehtimista.

Olen monta kertaa lukenut Juhani Suomen kuvauksen Urho Kekkosen viimeisistä presidenttikuukausista lähes kymmenen vuotta sitten ilmestyneestä kirjasta Umpeutuva latu. Jokaisella lukukerralla teksti saa kylmät väreet liikkeelle selkäpiissäni.

Kahdeksanosaisen Kekkos-elämäkertansa viimeisen niteen loppuluvussa Suomi yltyy kovaan vauhtiin.

Asiallisen historiatekstin joukkoon on siroteltu pieniä kertomuksia Tamminiemen elämästä vuonna 1981.

Keväällä vanha ruhtinas yrittää hupenevilla voimillaan nujertaa pääministeri Mauno Koiviston, mutta ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin hän häviää ja toteaa alistuneena pojalleen Matti Kekkoselle: "Koivistohan se tässä vasta pelasikin."

Syksyllä Kekkonen joutuu sairauslomalle ja allekirjoittaa eronpyynnön. Hän parahtaa Matti Kekkoselle ja kansliapäällikkö Juhani Perttuselle: "Pojat auttakaa minua ja pitäkää minusta huolta."

Ihme ja kumma, etteivät esimerkiksi Asko Sarkola tai Jorma Uotinen ole jalostaneet Juhani Suomen kuvausta draamaksi. Siinä olisi valmis aineisto näytelmäkirjoittajalle tai oopperan libreton tekijälle.

Häpeä tunnustaa, että Umpeutuvan ladun lopputekstiä lukiessani joskus epäilin, onko Juhani Suomi kirjoittanut sen ihan itse. Miten hän on voinut päästä tekstissään niin hyvään lentoon tuhansien sivujen puurtamisen jälkeen?

Epäilys palasi mieleen, kun luin Suomen tiistaina ilmestynyttä elämäkertaa. Vorraajan lukemisen jälkeen ei ole syytä epäillä Umpeutuvan ladun viimeisten sivujen aitoutta: Juhani Suomi on loppulukujen mestari. Elämäkerran lisäksi Vorraaja on päiväkirja viimeisestä virkavuodesta.

Monista aikaisemmista kirjoista, kirjoituksista ja haastatteluista on tuttua se, että Suomi kepittää niitä, jotka ovat käyneet hänen kimppuunsa. Heidän käsittelynsä on taattua Suomea. Hän osaa painaa peukalollaan aroista paikoista.

Uutta on, että Juhani Suomi ruotii armottomasti itseään ja kääntää esille myös heikkoutensa. Paljastuu, että elämä on ollut yhtä helvettiä, kun Suomella ja Juhani Suomella on yhtä aikaa mennyt huonosti.

Kekkosen vallan päivät olivat Suomelle ja Juhani Suomelle hyvää aikaa. Suomi hyväksyi Kekkosen politiikan, ja Juhani Suomi oli ulkopolitiikan tärkeimmän lohkon eli idänpolitiikan sinetinvartija. Kekkosen jälkeen Suomi lähti kulkemaan väärään suuntaan: maan sisäpolitiikka kallistui oikealle ja ulkopolitiikka liikaa länteen.

Samaan aikaan Juhani Suomi koki virkauralla takaiskun. Hän menetti asemansa idänpolitiikan virkamiehenä.

Tutkijana Juhani Suomi oli etuoikeutettu. Hän pääsi ensimmäisenä katsomaan Kekkosen papereita ja kirjoittamaan presidentin elämäkerran.

Työtä varjosti kuitenkin aikojen täydellinen muuttuminen. Länsihuumassa Kekkosta haukuttiin ja Suomen Kekkos-kirjat saivat moitteista osansa. Kateuttakin esiintyi.

Myös yksityiselämässä meni huonosti. Oma terveys reistaili, ja iäkkäät vanhemmat sairastuivat ja kuolivat.

Suomi tunnustaa kauniisti, ettei olisi selvinnyt vaikeiden aikojen yli ilman vaimonsa ja tyttärensä tukea. He ovat kiskoneet hänet ylös masennuksesta ja toivottomuudesta. Hirvittävällä sisulla hän vei Kekkos-työnsä loppuun.

Kuormaa lisäsi Suomen taipuvaisuus synkkyyteen. Hän myöntää olevansa ainainen murehtija, jota Kainuun murteessa kutsutaan nimellä vorraaja.

Siitä on kirjan erikoinen nimi peräisin.

Vorraaja-sanan Suomi lienee oppinut Kekkoselta tai ystävältään Keijo Korhoselta, jolla on merkittävä rooli tässäkin kirjassa. 1970-luvun alussa aloittanut taistelupari Suomi-Korhonen jaksaa jatkaa yhä.

Suomi täyttää helmikuussa 67 ja Korhonen peräti 76 vuotta, mutta niinpä vain häneltäkin ilmestyi kirja presidentti Barack Obaman ensimmäisestä virkavuodesta. Eikä ole mitään syytä epäillä, että heidän kynänsä olisivat katkenneet. Tekstiä syntyy niin pitkään kuin henki pihisee.

Suomi viimeisteleekin uutta Kekkos-kirjaa. Päämiehen syntymästä tulee syksyllä 110 vuotta, ja Suomi tekee juhlateoksen.

Vorraaja on tarpeellinen toisinajattelevan päiväkirja, vähän samaan tapaan kuin professori Matti Klingen päiväkirjasarja.

Välillä Suomi saa kiukunpuuskan sellaisistakin asioista, joille voisi vain hyväntahtoisesti naureskella. Otetaan esimerkiksi ulkoministeri Alexander Stubb. On odotettua ja luonnollista, ettei toisinajatteleva Suomi näe mitään hyvää Stubbin politiikassa tai persoonassa. Kannattaako silti ottaa vakavasti Stubbin urheiluhulluutta? Suomi muistelee, että aikaisemmista ulkoministereistä esimerkiksi Keijo Korhonen ja Erkki Tuomioja harrastivat lenkkeilyä, mutta eivät tehneet siitä yhtä suurta numeroa kuin Stubb.

Ministerien listaa olisi kannattanut katsella vähän kauemmaksi. Kyllä sieltä olisi löytynyt yksi Stubbin veroinen urheilumies ja siitä numerontekijä - Urho Kekkonen.

Kirjahyllyssä sijoitin Vorraajan Kekkosen elämäkertojen ja päiväkirjojen jälkeen mutta ennen Urho Kekkosen nimellä julkaistua Tamminiemi-kirjaa, jonka Juhani Suomi ja Keijo Korhonen kirjoittivat Kekkosen 80-vuotispäivän kunniaksi ja testamentiksi tuleville polville. Vorraaja muistuttaa siitä, miten kovan hinnan Juhani Suomi on Kekkos-kirjoistaan maksanut. Hän tutki aurinkoa niin kauan, että siivet paloivat.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi