Maailma muuttui, Eskosenkin

Astronomi Esko Valtaoja päivittää lennokkaasti nykytieteen käsitykset elämästä meillä ja kaikkeudessa
Isä Ambrosius rohkeni palkita kirjan, joka ahdistelee uskontoja

  Uusi tiedekurssi synnytti syksyllä Turun yliopistossa opiskelijaliikkeen. Maailmaa ja elämää syleilevä aihe, astrobiologia , kiinnosti yllättäen satoja uusia opiskelijoita.

Luentosalien valtauksen yksi syy on parrakkaassa luennoitsijassa. Tähtiluennoitsija Esko Valtaoja jättää tuskin ketään lehtereillä kylmäksi , jo senkin takia, että hän kelpaisi ulkoisesti heti ZZ-Topin kitaristiksi.

Nyt myös me turuttomat täällä Suomen itäisissä osissa olemme saaneet Valtaojamme, yhdessä hyvässä paketissa.

Ursan julkaisema Kotona maailmankaikkeudessa on avaruuden taitavan ihmettelijän läpivalaisu elämänsä päätyöhön. Myös minä asettuu kosmiseen näytelmään, minä, elämä ja maailmankaikkeus:

Mitä on elämä? Miksi käsitys siitä on muuttunut vain yhden sukupolven aikana? Mistä kaikkialta elämää löytää? Miksi sitä ei ole löydetty avaruudesta? Mitä tiede tietää nyt elämästä täällä ja muualla?

Huh. Mikä matka meille siloposkille.

Valtaoja ottaa

vauhtia galaktiseen karuselliin poikamuisteloista. Taival alkaa Mars-kirjoista mummolassa Lapissa 1950-luvulla. Se päättyy epilogissa Havaijille 1999, Maan ulkoisen älyn etsijöiden ja bioastronomien maailmankokoukseen.

Koko matkan tähtitaivas yllä on sama, mittaamaton mutta vuosi vuodelta Valtaojalle yhä tutumpi.

Kajaanin lähellä Korvanniemen laiturilla hän katsoo keski-ikäisenä ylös taas omaan holviinsa: hän on edelleen osa ikiaikaista taivaankatedraalia. Ja Havaijinkin hiekkarannalla hiekanjyvä on kuin vain yksi maailman äärien galaksi.

Valtaoja on ottanut tähdistä selvää professoriksi asti. Siksi tällaisissa tunnelmoinneissa on hienoja vivahteita. Hän ei vain ihmettele kaiken äärettömyyttä kuin runoilija - hän tietää melko tarkasti, mistä tähdet tulevat ja minne päätyvät - myös osaksi meitä jokaista, muuten.

Meno on niin lennokasta, että avaruuden reunat meinaavat tulla vastaan.

Valtaojan sanaleikit eivät aina onnistu. Silti kirjan punainen lanka säilyy: elämän alkuperä ja sen jäljitys muualta kuin Maa-planeetalta.

Runoilijatkin ja taiteilijatkin saavat kirjan tähtisumuissa historiallisen annoksensa. Valtaoja ei lähetä Dantea, Gauguinia tai Blakea alimpaan Manalaan, vaan he säestävät kosmista etsintää.

Biologia ja tähtitieteet

ovat kehittyneet huikeasti sitten Valtaojan lapsena lukemien Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjojen. Ensimmäiset aurinkokuntamme ulkopuoliset planeetat löytyivät muilta tähdiltä vasta 1995. Nyt peräti kolme miljoona kotipäätettä etsii hajautetusti Maan ulkopuolista älyä seti@home -ohjelmissa, tuhannet Suomessakin.

Kalifornialainen tutkimusalus Alvin löysi merensyvänteistä ihmeellisiä rikkisavuttajia 1987. Niiden lämpö ruokkii outoa elämää neljän kilometrin syvyydessä, eloa ilman valoa ja happea.

Jupiterin jäisen kuun Europan alla uskotaan piilevän samanlaista elämänitua. Myös geenikartat, tietokoneiden evoluutio-ohjelmat ja tekoelämän (a-life) jo kahdeksan maailmankonferenssia - jopa elämää mallintavat pelit - ovat 1980-luvulta mullistaneet käsityksiämme elämän perustavista ehdoista.

Paljon on siis uutta tietoa virrannut tähtitaivaan alla: vielä 1800-luvulla Maan asukkaat odottivat Percival Lowellin johdolla kutsuja Marsin kanavien asukeilta.

Valtaoja kirjaa tätä elämän uutta etsintää tarkasti, mutta kuin tarinoidensa sivulauseissa. Lukujen otsikoista ei puutu intergalaktista lennokkuutta: Elämä extreme-lajina . . . Marsin sotavaltias potkukelkassa . . . Ekakerta (ei se, vaan siis yhteydenotto avaruusälyyn).

Hauskat otsikot pitävät sisällään kestäviä tarinoita. Samalla Valtaoja kasvaa sivujuonteena päiväkirjassaan. Jos ei aina ihmisenä, niin ainakin sillanpäämäinen Taatan parta venyy nuoruusvuosista.

Tieto-Finlandian

myöntäminen Esko Valtaojalle on metropoliitta Isä Ambrosiukselta hyvin vapaamielinen ele. Valtaoja on näet kirjassaan jollei ateisti niin ainakin agnostikko, eikä sitä todellakaan peittele.

Hän uskaltaa jatkuvasti muistuttaa, että Jumala, kuka tahansa god-bless-allah se nyt onkin, on nykytieteen kanssa hyvin tiukoilla. Melkein saarrettu.

"Meitä ei karkottanut paratiisista vihainen jumalolento vaan Darwin", sanoo luonnontieteiden apostoli.

Uskovaisten ohella myös vihreiden kannattaa varoa, ettei harmoninen yliempaattisuus luontoa ja ihmistä kohtaan katoa tämä kirja kädessä. Vihreitä Valtaoja pitää välillä jopa uususkonnollisina vellihousuina.

Muutama muukin suppeakatseinen linkola, maailmanlopun akateemikko ja ikääntyvä saarnatoimittaja saa kyytiä.

Af Granneja ja muita Luukasia Valtaoja ei vaivautuisi edes osoittelemaan. Valitettavasti Maan ulkopuolista elämää käsittelevään kirjaan kuuluu pakottavana luku, jossa ufohörhöt pitää tyrmätä. Valtaoja kaataa ne haukotellen, vasurilla.

Sohiessa menee

Eskollakin mutkia suoraksi. Valtaojamaisesti suoritettu teleportaatio eli aineen siirto toiseen galaksiin (sivu 66) ei ehkä sittenkään suju yhtä kivuttomasti kuin Star Trekissä.

Mutaatioiden syntyä ihmisgeenien pakassa on kirjassa rajusti kärjistetty (s. 107). Valtaoja päätti myös aikaistaa 12 päivällä ihmisen ensiaskeleita Kuussa heinäkuussa 1969 (s. 26). Ensimmäisen Eevan eli Lucyn idean ja tarinan (s. 110) mitokondrioiden tutkijat ovat jo hylänneet.

Myös kielellisesti sivuille on jäänyt roiskeita: "Arkkibakteerit eivät olleetkaan (tunnetun elämän) pervokansaa . . . vaan oma vanha ja kunnianarvoisa eliöryhmä."

"Rakettiruuhen polttoainetta ovat grillimakkara ja kalja, ajoainetta kivet tai anopit, joita voi heitellä veneestä."

Joskus letkautukset myös oikeasti huvittavat:

"Pilkkijärobotti iskee Europa-kuun läpi kymmenien kilometrien syvyisen reiän . . . On oikeastaan synti ja häpeä, elleivät suomalaiset ole mukana tässä pilkkikisassa."

"Tärppääkö?"

Lentävät Potterit

ja Väinämöisten sormuskiistat ovat nyt aikamme tieteistaruja, mutta ne katsovat taaksepäin.

Luonnontieteen maailma ei suinkaan ole larppaamassa keskiaikaan. Päinvastoin, tieteissä menee nyt esimerkiksi kloonikohujen takia liiankin lujaa.

Tähtitieteessäkin myrskyää. Hubble ja useat eri luotaimet tuottavat uutta tietoa päivittäin. Valtaoja päivittää epäsovinnaisesti mutta kunniakkaasti tätä tieteen nykymenoa, palaten avaruudesta myös Maan sisäisiin ja itsensä asioihin.

Valtaoja valisti

taannoin Tieteessä tapahtuu -lehdessä filosofeja.

Yksikään heistä ei voi hänen mielestään puhua nykyaikaisella kielellä maailmamme syvimmästä olemuksesta, jos ei ole lukenut Britannian hoviastronomin Martin Reesin uusia teoksia. Ne edustavat populaareinakin tähtitieteen uusinta uutta.

Meille maallikoille Rees on kyllä suomeksikin aika hankala. Olisiko Reesin sijasta siis Valtaoja sittenkin se paras luotetteva taivaanallakka vuonna 2002, kirjan leikkisine rönsyineenkin?

Timo Paukku

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi