Maailma nähtynä kameran läpi

Valokuvaajat kertovat kollegan haastattelemina

Valokuvaaja Seppo Savesta ärsytti nuorena valokuvaajana 1950-luvulla se kliseinen karikatyyri, jollaisena valokuvaaja esitettiin vaikkapa kotimaisessa elokuvassa. Tyyppejä oli tasan kaksi: ateljeessaan koikkelehtiva baskeripäinen "taiteilija" tai chicagolaista gangsteria muistuttava "lehtikuvaajaröyhkimys".

Valokuvaajan roolikirjo on puolessa vuosisadassa monipuolistunut ja arvostus noussut. Omalta osaltaan siihen on vaikuttanut myös Seppo Saves, joka on kuvaajantyönsä ohessa myös kirjoittanut valokuvasta ja valokuvaajista.

Saveksen uusin kirja Valokuvaaja - Haastatteluja 1999-2008 jatkaa valokuvaajan ammatin tutuksi tekemistä: kirja sisältää neljätoista laajaa haastattelua, joissa merkittävän uran tehneet suomalaiset kuvaajat kertovat uravalinnastaan ja työstään. Samalla se on kuvateos, joka esittelee kultakin kuvaajalta valikoiman kuvia.

Saveksen (s. 1940) jututtamien kollegojen ikähaitari ulottuu Salme Simanaisesta (s. 1920) Liisa Takalaan (s. 1966). Näiden kahden naiskuvaajan väliin sijoittuu kaksitoista miestä: Savesta vanhemmat Caj Bremer, Mikko Savolainen, Kristian Runeberg, Ilmari Kostiainen ja Antero Takala sekä häntä nuoremmat Pentti Koskinen, Jan Eerala, Vidar Lindqvist, Pentti Sammallahti, Hannes Heikura, Markku Niskanen ja Juha Metso.

Monipuolinen porukka lahjakkaita kuvaajia kertoo, miten monenlaista valokuvaajan työ on. Ja miten monia väyliä valokuvaajaksi on tultu.

Monelta jäi koulu kesken. Tavallista on, että alalle jouduttiin sattumalta.

"Siihen aikaan ei ollut mitään valokuvaajakoulutusta", kertoo moni haastateltu. Ainoastaan joukon nuorimmat Heikura, Niskanen, Metso ja Takala ovat opiskelleet valokuvausta taidekorkeakoulussa.

Muiden taustalla on kameraseuroja, työharjoittelua ja sinnikästä itseopiskelua.

"Kaikki alkoi harjanvarresta, siivoamisesta ja veden kantamisesta", Salme Simanainen muistelee oppisopimusaikaansa, jonka aloitti 15-vuotiaana.

Jo muutamaa vuotta myöhemmin hän tiesi löytäneensä oikean tien:

"Se työ otti minut niin, ja minä otin sen työn. Minulla ei ole koskaan ollut aikomusta vaihtaa ammattia. Joskus on ollut kysymyksessä jopa avioliitto, mutta sekin on saanut jäädä."

Sama intohimoinen asenne löytyy monen kohdalta. On hienoa kuunnella ihmisiä, joille oma työ on tärkeää. Samalla kirjan jutusteleva tyyli antaa tilaa myös lapsuusmuistoille ja vaikeillekin kokemuksille.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi