Maailman taiteen länsimainen historia

Loistavan perusteoksen puutteet kuultavat paikkojen alta
Myös länsimaisen taidehistorian paradigman muutokset näkyvät

  Hugh Honourin ja John Flemingin Maailman taiteen historia on taidekirjallisuuden suuria vaikuttajia.

Ilmestyttyään ensimmäisen kerran vuonna 1982 teoksesta tuli varsin nopeasti taidehistorian perusopetuksessa käytetty kurssikirja, jollainen se ainakin Suomessa on edelleen.

Eikä ihme, sen verran tukevalla tavalla kirjoittajat käsittelevät etenkin taiteen varhaisemmat vuosisadat.

Poikkeuksellista Honourin ja Flemingin ensimmäisessä laitoksessa suhteessa moniin sen edeltäjiin oli se, että se pyrki saattamaan yksiin kansiin koko maailman taiteen historian. Länsimaisen taiteen vuosisatojen lomassa teos esitteli myös Aasian, Afrikan, Amerikan ja Oseanian kulttuureja. Ajallinen kaari ulottui Willendorfin Venuksesta (30000-25000 eKr) 1960-luvun minimalismiin ja ajan postmoderniin arkkitehtuuriin.

Kirja keräsi kaksikymmentä vuotta sitten loistoarvostelut. Se saavutti myös suosion, joka näyttää kestävän: uudistettuja laitoksia ja käännöksiä valmistuu muutaman vuoden välein. Tuorein suomenkielinen laitos ilmestyi viime syksynä.

Ensimmäinen englanninkielinen laitos (1982) sai maailman taiteen mahtumaan runsaaseen 600 sivuun. Hyllyssäni edelleen oleva kappale on pehmeäkantinen pokkari, painoasultaan vaatimaton, mutta myös hinnaltaan halpa.

Otavan uusimmassa

käännöksessä on 300 sivua enemmän, kovat kannet sekä puhelinluettelon koko ja paino. Painoasu on aivan toista luokkaa, kuvia enemmän ja isompia.

Kustantajan mielessä näyttää selvästi olleen kohderyhmän laajentaminen arvokkaiden lahjakirjojen ostajiin.

Pohjimmiltaan uusi Maailman taiteen historia on kuitenkin se sama vuoden 1982 laitos. Tekijät eivät ole kajonneet kerran kirjoittamaansa, samat sanat ja kuvat löytyvät pääsääntöisesti samoista paikoista. Lisäykset on helppo löytää.

Länsimaisen taidehistorian paradigman viimeaikaiset muutokset näkyvät jo johdannossa: kolonialismin vaikutus ja naistaiteilijat ovat saaneet omat palstansa, samoin taidehistorian historia. Valokuvan historia löytyy viipaleina muun taidehistorian seasta.

Picasson Avignonin naisten (1907) kaltaisiin kulminaatiopisteisiin paneudutaan tarkemmin erillisissä "Taideteos kontekstissa" -osastoissa. Nykytaiteen ja arkkitehtuurin osuudet ulottuvat 1990-luvulle.

Päällisin puolin kaikki näyttää siis hyvältä. Myös kääntäjien työ on tarkkaa ja sujuvaa.

Samalla kun tämä monella tavoin loistelias kirja imaisee mukaansa, sen lumoihin ei kannata syöksyä suin päin. Sivuja tarkemmin selatessa ei voi välttyä ajatukselta, että uudistuminen on jäänyt puolitiehen.

Sekä taiteen tekeminen, katsominen että siitä kirjoittaminen ovat muuttuneet kahdessa vuosikymmenessä niin paljon, että sinänsä välttämättömät lisäsivut näyttävät lähinnä suurten ja selvien puutteiden paikkaamiselta.

Ne herättävät toiveen toisesta, rakenteeltaan kokonaan uudistetusta kertomuksesta. Tuskin mitään tietokirjaa voi jatkuvasti päivittää vain sivuja ja lukuja lisäämällä.

Nimestä huolimatta

kirjan pääosassa on länsimaisen kuvataiteen historia, jota muun maailman taide tukee ja täydentää. Japanilaiset puupiirrokset esitellään juuri ennen niiden estetiikasta paljon ammentaneita impressionisteja.

Ja kuinka ollakaan, afrikkalaisista naamioista päästään vain sivua kääntämällä Picasson maalauksiin.

Picasso on

muutenkin kirjoittajakaksikon lemmikki, jolta kirjassa on 14 teoskuvaa. Toisena on Michelangelo kymmenellä teoksella. Mutta esimerkiksi Vincent van Goghilta on mukaan mahtunut vain yksi maalaus.

Nykytaiteeseen ehtiessään historioitsijat ajautuvat usein heikoille jäille. Näin myös Honour ja Fleming, joiden näkökulma sodan jälkeiseen taiteeseen osoittautuu silmiinpistävän amerikkalaiseksi ja perinteisiä taideobjekteja korostavaksi. Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltojen ulkopuolisen maailman taiteilijoista kirjaan valitut kuusi miestä työskentelevät hekin vahvasti länsimaisen taiteen kontekstissa.

"Taidehistoria heijastaa väistämättä kirjoittajiensa ajatuksia ja tunteita", Honour ja Fleming lausuvat itsestään selvästi uuden kirjansa johdannossa.

He ovat kaukaa viisaasti antaneet alkuperäisen kirjansa nimeksi A World History of Art, "eräs" maailman taiteen historia. Myös suomalaisen lukijan on syytä pitää mielessään tuo iso A-kirjain.

Timo Valjakka

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi