Maapallon kokoinen jalkapallo

Simon Kuper kertoo kiinnostavia juttuja mutta päättelee itse oudosti
Eduardo Galeanon mainio kirja on jo jalkapalloklassikko

Istuessani tänä keväänä Helsingin stadionilla katsomassa jotain HJK:n tai Jokereiden veikkausliigapeliä 40000:lle rakennetulla yleisurheiluareenalla, jossa värjöttelee kanssani noin tuhat hiljaista uskollista futisfania, olen vakavasti yrittänyt miettiä, miksi jalkapallo , "maailman suosituin urheilulaji", ei kiinnosta suomalaisia.

Jääkiekko on mitättömän pieni urheilulaji jalkapalloon verrattuna, mutta vetää kymmenen kertaa enemmän väkeä pudotuspeleihin kuin jalkapallon ylimmän tason liigaottelu.

Vika ei voi olla itse pelin tasossa. Se alkaa olla liki yhtä hyvä kuin muissa pohjoismaissa. Ruotsissa vaan yleisömäärät ovat kymmenkertaiset Suomeen verrattuna.

Rahaakin liikkuu jonkin verran kotimaisessa fudiksessa. Täällä pelaa paljon ulkomaisia ammattilaisia. Esimerkiksi Rovaniemen Palloseurassa yli puolet pelaajista on Afrikasta tai muista kaukaisista maanosista.

Onko vika markkinoinnissa? Yle laiminlyö jalkapallon käsittämättömällä tavalla, mutta Nelonen lähettää ainakin parhaat eurooppalaiset mestareiden liigan matsit.

Onko vika Suomen Palloliitossa, joka ei saa vauhtia jalkapallotapahtumiin toisin kuin vastaava organisaatio Ruotsissa. Tai onko vika siinä järjestössä, missä itse toimin puheenjohtajana, Sarjaseurat ry:ssä, joka yrittää huolehtia divari- ja naisjalkapalloilusta? Onko vika juniorityössä? Korostetaanko vääriä asioita, kovuutta ja kuntoa tekniikan, taituruuden ja leikillisyyden kustannuksella, jo nappulaiästä lähtien?

Jossain on jotain mätää Suomenmaassa, vaan ei Ruotsin - ja Tanskanmaassa.

Ehkä jalkapallo

on liian monimutkainen ja hienouksia täynnä oleva laji meille suomalaisille? Ehjä ähkylätkä tai sopupelipesis ovat meille juuri sopivia lajeja?

Pieni kustantamo Nemo on päättänyt tehdä jotain asialle. Nemo on nimittäin kääntänyt ja julkaissut kaksi melko tasokasta, maailmalla menestynyttä, jalkapalloa käsittelevää kirjaa. Se on knallinarvoinen teko. Kiitos siitä!

Toinen on ugandalaissyntyisen, Englannissa opiskelleen ja siellä toimittajana työskentelevän Simon Kuperin kirja Matka pallon ympäri. Hän on entinen aktiivipelaaja ja pelannut ammattilaisena Hollannissa, Saksassa, Englannissa ja USA:ssa. Nyt hän toimii kolumnistina Observer- ja Financial Times -lehdissä. Hän ilmoittaa olevansa Ajaxin ja sen pelifilosofian vankkumaton kannattaja.

Kuperia alkoi kiinnostaa jalkapalloon liittyvät kansalliset intohimot ja kiihkot. Hän halusi selvittää jalkapalloilun uskontoon, politiikkaan ja bisnekseen kytkeytyvät seikat maailmanlaajuisesti. Tätä varten hän lähti matkoille, kävi 23:ssa maassa, katsoi lukemattomia otteluita ja perehtyi kunkin maan erikoispiirteisiin jalkapallonäkökulmasta. Hän tutustui pelaajiin, valmentajiin, poliitikkoihin, tutkijoihin ja aivan tavallisiin jalkapallohulluihin.

Kirjan suomennosta täydentääkseen Kuper kävi myös Suomessa, keskustellen mm. Richard Möller-Nielsenin, Martti Kuuselan, Harry Harkimon, Åke Lindmanin, Jukka Pakkasen, Sami Hyypiän, Lasse Lehtisen ja Kjell Westön kanssa. Suomeen hän tuli suoraan Brasiliasta, Riosta, katsomasta huippuottelua Vascon ja Vitorian välillä. Täällä hän matkusti ensi töikseen Rovaniemelle seuraamaan RoPS:in ja Porin Jazzin ottelua. Katsojia oli 1732.

Kuperin analyysit

Suomesta ovat mielenkiintoisia, joskin panevat myös epäilemään koko kirjan luotettavuutta.

Suomessa pelaavista ulkomaalaisista Kuper kirjoittaa: "Säälin heitä kaikkia. Suomi vaikuttaa paikalta, jossa ulkomaalaiset väistämättä tuntevat olonsa vieraaksi koska olosuhteet ovat niin äärimmäiset ja koska useimmat suomalaiset ovat niin samannäköisiä". Harkimoa hän kuvaa tummaksi mieheksi "jolla on kaksi leukaa, ja hän näytti siltä kuin ei olisi nukkunut viikkoihin".

Suomesta annettu kuva jalkapallomaana ei todellakaan ole mairitteleva. Åke Lindman kehuu vanhoja hyviä aikoja. Martti Kuusela ei tunnu olevan vakuuttunut suomalaisen jalkapallon tason noususta eikä usko mihinkään futisbuumiin. Kjell Westö ei käy suomalaisissa otteluissa, koska haluaa nähdä vain "hyvää jalkapalloa".

Kuperin oudoin oivallus liittyy suomalaisten "saksalaismyönteisyyteen". Hän lainaa Matti Klingeä, jonka saksalaismyönteisyys ei vielä edellytä samaa koko kansalta. Suomen EM-karsintaottelussa Kuper näkee neljä natseiksi pukeutunutta suomalaista , jotka tekevät natsitervehdyksen. Ottelun aikana yksi katsoja hänen lähellään oli toistuvasti huutanut Heil Hitler! Myös Hitlerin muotokuva Sotilasmuseossa, ja katsojien taputtelu Saksan kansallislaulun jälkeen kelpaavat todisteiksi suomalaisten saksalais(natsi)myönteisyydestä.

Ei kovin vakuuttavaa todistelua.

Muuten Kuperin

kirjaa lukee mielenkiintoisena juttu- ja juorukokoelmana. Se on täynnä anekdoottia ja kaikenlaista tietoa, josta osa tuntuu uskottavalta, mutta melkoinen osa jää kyllä juorupuolelle. Matka pallon ympäri vilisee erilaisten jalkapalloihmisten hyvinkin subjektiivisia ja värikkäitä mielipiteitä. Se kertoo hurjia juttuja politiikan ja rahamaailman kytkennöistä ammattilaisjalkapalloiluun. Se rinnastaa maaottelut Saksan ja Hollannin, sekä Saksan ja Englannin välillä sotiin, joissa ei kaihdeta mitään keinoja sodan voittamiseksi. Kuper kertoo myös jalkapalloväkivallasta, jalkapalloon kytkeytyvästä rasismista ja syrjinnästä.

Kiintoisimmat jaksot käsittelevät Afrikan, etenkin Kamerunin ja Etelä-Afrikan tilannetta. MM-kisoista 1994 Kamerunin legendaarinen kapteeni Roger Milla sanoo: "Afrikan menestys ei ollut pelkästään Afrikan vaan koko kolmannen maailman menestys, koska kolmas maailma kannatti Kamerunia". Kuperin johtopäätös: "Se ei ollut joutavaa kerskailua. Kun Englanti tiputti (Kamerunin) Leijonat, bangladeshilainen mies kuoli sydänkohtaukseen ja bangladeshilainen nainen hirtti itsensä . . ."

Tämä esimerkkinä Kuperin metodista, joka ei kestä minkäänlaisia lehtimiesetiikan tai edes tietojen rutiininomaisen tarkistamisen vaatimuksia.

Toinen Nemon

julkaisema kirja on jo jalkapalloklassikko, Eduardo Galeanon Jalkapallo valossa ja varjossa , jonka espanjankielinen alkuteos ilmestyi vuonna 1995. Näin Galeano kertoo itsestään:

"Kaikkien uruguaylaisten tapaan tahdoin olla jalkapalloilija. Pelasin oikein hyvin, olin suorastaan loistava, mutta ainoastaan öisin, kun nukuin . . . Vuodet ovat kuluneet, ja ajan mittaan olen päätynyt hyväksymään identiteettini: en ole enempää kuin hyvän jalkapallon kerjäläinen. Kuljen pitkin maailmaa hattu kourassa ja anon katsomoissa. Yksi kaunis tilanne, luojan tähden."

Galeanon kirjaa väitetään "jalkapallon historiaksi". Sitä se ei ole.

Se koostuu 163:sta noin sivun mittaisesta jutusta, luonnehdinnasta, episodista, pikku kertomuksesta, tarusta, myytistä, merkkitapahtumasta tai fantasiasta. Se on helppo ja hauska lukea, pätkittäin, sieltä täältä. On siinä kriittisiäkin sävyjä, kuten ensimmäisessä kappaleessa, otsikolla Jalkapallo :

"Jalkapallon historia on murheellinen matka mielihyvästä velvollisuuteen. Pelaamisen ilo pelaamisen itsensä tähden on vähitellen kitketty pois, ja lajista on tullut teollisuutta. Tässä vuosisadan lopun maailmassa ammattilaisjalkapallo kiroaa kaiken hyödyttömän. Ja kaikki mikä ei tuota voittoa on hyödytöntä. Mutta ketään ei hyödytä tämä mielettömyys , joka tekee miehestä hetken ajaksi lapsen ja joka saa hänet pelaamaan samoin kuin lapsi leikkii pallolla tai kissa lankakerälla; tanssija joka tanssii pallon kanssa aivan kuin se olisi ilmapallo tai vierivä lankakerä , ja hän leikkii tietämättä että leikkii, vailla syytä, ilman kelloa ja tuomaria."

Sen joka haluaa tietää jalkapallosta paljon hauskoja ja ihmeellisiä juttuja, sen joka on kiinnostunut kuolemattomien pelaajien kuolemattomista hetkistä, parhaista ja kummallisimmista maaleista ja jalkapallon juhlista ja murhenäytelmistä, kannattaa ilman muuta lukea Galeanon kirja.

Hyvää futiskirjallisuutta kun ei ole kovin runsaasti. Kaunokirjallisella puolella parhaita on tanskalaisen Hans-Jörgen Nielsenin takavuosina myös suomeksi ilmestynyt romaani Jalkapalloenkeli.

Claes Andersson

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi