Magnus Lindbergin fanclub kiittää Steniuksen säveltäjäkirja poukkoilee pirteästi ja avautuu vihkiytyneille

kirjat

Olen vain pari kertaa kokenut monille säveltäjille tutun "synesteettisen" ilmiön, jossa kuultu musiikki vaikuttaa näköhavaintoihin.

Värit todellakin kirkastuivat ja ääriviivat hämärtyivät hetkeksi, kun ensi kertaa kuulin

Magnus Lindbergin

Kineticsin (1989) alkutahdit sävellyskonsertin harjoituksissa.

Tuosta hetkestä taisi alkaa suoranainen fanius, tosin kriittinen fanius Lindbergin musiikkia kohtaan.

Olen epäillyt mestarismiehen joskus toistaneen itseään, mutta nauttinut suuresti

Auran (1994) kaltaisista herkkuhetkistä. Se lopputaite, se huimaa edelleen.

Niinpä ahmin mielelläni kaiken Lindberg-tietouden, ja mielestäni toimittaja

Caterina Steniuksen uusi Magnus-kirja on valloittavaa luettavaa.

Mutta voiko sitä suositella muille kuin faneille?

Steniuksella on monia radiotoimittajan hyveitä. Lause on juohevasti jutustelevaa ja suomenruotsalaisittain polveilevaa. Ruotsinkielisessä alkuteoksessa kieli viehättää,

Caj Westerbergin suomennoksessa ehkä vähemmän.

Stenius osaa haastatella. Valaisevia näkökulmia on saatu esimerkiksi Lindbergin opiskelukavereilta, joista on tullut musiikkielämämme keski-ikäinen establishment.

Lindbergin sisäpiiriin kuuluvat säveltäjäkapellimestari

Esa-Pekka Salonen, säveltäjä

Kaija Saariaho, Helsingin Juhlaviikkojen toiminnanjohtaja

Risto Nieminen, Kamariorkesteri Avantin taiteellinen johtaja

Kari Kriikku ja Helsingin Sanomiinkin kirjoittava kriitikko

Lauri Otonkoski, noin esimerkiksi.

Valtaa käyttävien viisikymppisten piiri on yhtä pieni kuin säveltäjä

Joonas Kokkosen ja hänen ystäviensä hallinnoimalla 1970-luvulla, mutta meno on myös kansainvälisempää.

Lindbergiltä on nytkin tilattu teokset esimerkiksi Lontoon Royal Festival Halliin sekä Berliinin filharmonikoille

Simon Rattlen johdettavaksi.

Lindberg laskuttaa tilausteoksistaan sinfoniaorkestereilta jopa 50000 euroa. Hänen tahdillaan isoja teoksia valmistuu vuosittain.

Haastateltavat puhuvat enemmän kuin Lindberg itse. Kirja käykin myös "aikalaisten silmin" -tyylin teoksesta.

Eniten uutta antaa Magnuksen puoliso

Gunilla Hemming. Hän on tekstin perusteella tämän päivän

Aino Sibelius eli perheen arjen pyörittäjä miehen sulkeutuessa säveltämään tai viuhtoessa maailmalla.

Perinteet ovat siis kunniassa, mutta muusan myytin toivoisi jo monipuolistuvan. Pitäisikö tehdä kirjoitus menestyvien naistaiteilijoidemme puolisoista? Voiko tämän päivän Aino Sibelius olla myös aviomies?

Hyvä tähän asti, mutta materiaalin jako mietityttää.

Faneille on ehkä vain piristävää, että asiat eivät etene kronologisesti, vaan hyppien arvaamattomasti ajasta ja paikasta toiseen.

Lapsuudesta puhutaan aika myöhään, nykykuvioista varsin aikaisin ja niin edelleen.

Lindbergiä tuntematon voi mennä sekaisin, mutta oleellinen kyllä välittyy esimerkiksi lapsuuden pianotunneista ja koulutuksesta Sibelius-Akatemiassa.

Lindbergin ankara sävellysopettaja

Paavo Heininen toteaa opetuksen jääneen Sibelius-Akatemiassa harmillisesti kesken. Vokaalimusiikin tekemiseen Lindberg ei oikein päässyt sisälle, ja lisäoppia olisi tarvittu!

Myös kansainvälinen läpimurto sävellyspalkintoineen on taustoitettu, ja musiikin kustantamisen kuviota sekä uran rakentamista valaistaan harvinaisen hyvin.

Jos kirjan rakenne avautuu, niin muuta vaikeaa teoksessa ei olekaan. Musiikkitieteellistä jargonia vältellään, eikä teoksia juuri analysoida.

Liitteessä Risto Nieminen kirjoittaa toki teoksista yleistajuisesti ja tilan suppeuden vuoksi myös ylimalkaisesti. Saisipa professori

Ilkka Oramo varmaankin analyyttisemmän kirjansa pian valmiiksi! Se täydentäisi tätä teosta hienosti.

Mutta tokihan Lindbergin kaari sarjallista risukasaa säveltävästä nuoresta modernistista (varhaistuotanto 1976-1978) punk-asenteiseksi avantgardistiksi (romujakin hyödyntävä

Kraft 1985) ja lopulta perinteisemmäksi hunajaisen melodisen klarinettikonserton (2002) tekijäksi piirtyy näinkin.

Entä Lindbergin luonnekuva? Hän on piinkova professionaali, mutta myös uskomattoman ystävällinen persoona, josta kaikki pitävät.

Sydämellinen puoli tulee ilmi myös kirjan runsaassa kuvituksessa. Katsokaa vaikka kuvaa, jossa mies on aina parhaimmillaan: vastasyntynyt lapsi sylissään.

Voiko parhaankaan sävellyksen valmistuminen nostaa yhtä nöyrää onnea miehen kasvoille?

Vesa Sirén

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi