Marilyn - tapaus naisenkuva

Joyce Carol Oatesin romaani palauttaa myytin ihmiseksi
Seksisymbolin palvonta oli juhla, joka alensi ja tappoi kohteensa

Happy birthday to you / Happy birthday to you / Happy birthday mister President / Happy Birthday to you.

Maailman tunnetuimman onnittelulaulun tunnetuin tallenne alkaa hapuillen. Äänen värinän otaksuu intohimoksi, kun tietää kuka laulaa kenelle.

Jos tämä aikuisen naisen syntisen viaton kehräys ei sytytä, niin ei sitten mikään.

Jälkiviisas kuulee vuoden 1962 Madison Square Gardenin hyväntekeväisyysjuhlien äänityksestä, että kiellettyä hedelmää on jo haukattu, ja se on ollut tosi herkkua.

Kirjailija Joyce Carol Oates kuulee toisin:

"Kun Presidentti tähyili viettelevästi kujertavaa Marilyn Monroeta, joku hänen kavereistaan tönäisi häntä kylkeen ja sanoi: Toivottavasti se nussii paremmin kuin laulaa, vai mitä Pressa, ja nokkela Pressa sanoi sikariaan pureskellen: Ei, mutta kun sitä nussii, ei tarvitse kuunnella laulua, ja koko aitio räjähti nauruun."

Oatesin mukaan yli-ihana laulajanainen on jo ihmisraunio, mieleltään ja ruumiiltaan henkäystä vaille vainaa. Äänen värinä ei enää ollut intohimoa vaan lääketokkuraa. Oates näkee pystyyn raiskatun naisen.

Äänite päättyy myrskyisiin suosionosoituksiin.

Sanailu presidentti John F. Kennedyn aitiossa on Yhdysvaltain johtaviin prosaisteihin jo pitkään lukeutuneen Joyce Carol Oatesin mielikuvitusta ja sisältyy mammuttimaiseen romaanin Blondi . Niin olisi voinut olla.

Ja niin myös oli, sillä Norma Jean Baker muuttui jo 1950-luvun alussa Marilyn Monroeksi, jonka elämää kenellä tahansa on oikeus mestaroida miten haluaa. Sen sijaan Kennedyn, mahtisuvun vesan, suhteen täytyy edelleen olla varovaisempi: Oates ei mainitse kertaakaan hänen nimeään, kai oikeusjuttujen pelossa. Blondi näyttää naisen ruumiin, meidän edestämme annetun. Kirjan nainen maksaa miesten unelmat lihan kivulla ja mielen järkkymisellä. Kaikki tapahtuu julkisuuden valokeilassa, kuin ristillä.

Oates kirjoittaa kunnioittaen - ja pyytää myös tavallaan anteeksi tunkeutumista toisen yksityisalueelle: romaanin päähenkilö on Norma Jeane , ei paljon käytetty Norma Jean.

Vastassaan mielisairaan äidin isättömällä tytöllä on maailman täysi miehiä, jotka haluavat käyttää häntä: koulupojista ja tavallisista äijistä urheilusankarin ja kirjailijaälykön kautta presidenttiin. Pyyteettömästi yksikään uros ei tee mitään.

Oatesin vastassa on amerikkalaisen kirjallisuuden isot pojat arvostettuine kirjoineen ja musertavine näkemyksineen, etenkin Norman Mailer, miehisyyden korkea veisaaja.

Oates pakottaa kovat kundit tanssimaan. Nyt viedään pojilta lelu.

Hän tietää mitä tekee, ja miten. Jo laaja essee On Boxing (1987) näytti, että Oates ymmärtää, miksi mies kunnioittaa nyrkkejä ja miten raaka turpaan mättäminen voi olla jaloa taitoa. Ei hän siis mikään itkijänainen saati kaunosielu ole.

Mailer kirjoitti

oman, lähinnä palvovan näkemyksensä Marilynistä jo 1970-luvun alussa. Yhdysvaltain syvimmän olemuksen ja ytimen hän sijoitti keskustiedustelupalveluun eli CIA:han 1990-luvun järkälemäisessä romaanissa Porton haamu .

Oates sijoittaa ytimen Hollywoodiin, mikä taitaa olla parempi ratkaisu.

"Elokuva on Amerikan uskonto", Oates kirjoittaa, ja helmojaan maanalaisen tuuletusaukon päällä hulmuttava blondi sen jumalatar, joka jakaa sisintään kaikille.

Itse hän toteuttaa Amerikkalaisen unelman, nousee orpokodista kuuluisuuteen. Se on demokratian voitto: kuka tahansa voi voittaa.

Voittojen kääntöpuolta Hollywoodin unelmatehtaalla ovat Oatesia ennen kuvanneet etenkin Nathanael West Heinäsirkan ajassa (1939) ja F. Scott Fitzgerald Viimeisessä ruhtinaassa (1941). Norman Mailer sanoi oman sanansa aiheesta romaanissa Hirvipuisto (1955).

Sittemmin Hollywood on muuttunut elokuvien kestoaiheeksi, etenkin jännityksen puolella. Niiden Hollywoodissa kaikki on suurta, paheellista ja silti tai juuri siksi jotenkin hohdokasta.

Oatesin Hollywood on paikka, jossa naisesta otetaan kaikki irti kuin teuraasta lihanjalostamon hihnalla. Lopuksi isännät kieltävät, että heillä olisi mitään tekemistä ongelmajätteen kanssa. Sellaiseksi riistokäyttö rusensi Norma Jeanen jo ennen hänen kuolemaansa.

Blondi näyttää

täydellisen petoksen, sen miten murhataan palvomalla. Eikä naisen osan paljastamiseen tarvita sen kummempaa feminismiä, tilkka humanismia riittää.

Käytännössä se merkitsee sitä, että kirjailija sallii seksin ikonille kammottavat kuukautiskivut. Ja saman tien oikeuden omaan ruumiiseensa, toisin kuin hänen miehisten uskomusten ja unelmien kuorruttama julkikuvansa.

Kirjan nainen ajautuu etsimään muiden silmistä vahvistusta omalle olemassaololleen. Hän haluaa saada kaikki rakastumaan itseensä ikään kuin korvaukseksi isästä, jota hänellä ei koskaan ollut.

Isättömyys on Oatesin romaanissa paitsi elämäkerrallinen tosiasia myös naisen arvottomuuden vertauskuva. Nainen saa Blondin maailmassa elintilaa ja merkitystä vain silloin ja niin kauan, kun häntä halutaan.

Norma Jeane pelaa - kun ei muuta voi, ja syödäkin pitää - miesten ehdoilla, sonnustautuu Marilyniksi, eikä saa enää edes yksityiselämässään mahdollisuutta irrottautua luonnottomasta roolistaan.

Marilyn ei osaa näytellä, pahat kielet väittävät. Tai sitten hän näyttelee koko ajan.

"Sinä sait Angelan roolin pelkästään kävelemällä poispäin", Asfalttiviidakon ohjaaja John Huston toteaa hätkähdyttävien muotojensa määräämälle näyttelijättärelle.

Voiko olla parempaa vitsiä kuin blondin perikuva, joka haluaa vakavaksi taiteilijaksi. Ja kehtaa vielä lukea Dostojevskia ja Darwinin Lajien syntyä .

"Marilynin lukuisista

rakastajista, terveysongelmista, aborteista, itsemurhayrityksistä ja esiintymisistä Blondissa kuvataan symbolisesti vain harvoja ja valittuja", Oates opastaa romaanin alkusanoissa. Uutta tietoa naisesta, joka olisi nyt 75-vuotias, romaanista on ymmärtääkseni turha etsiä.

Oates hakee ihmisen ja hänen maailmansa kokonaiskuvaa, ei yksityiskohtien totuutta. Elämäkerrat ovat erikseen, eikä Oates ole edes lukenut niitä kaikkia. Silti hänen romaanilleen kertyy kohtuuttomasti mittaa, lähes tuhat sivua.

Karsimisen varaa olisi ollut. Mutta aineisto on niin herkullinen ja koko yhteiskunnan rakenteita irvokkaasti osoitteleva, että Oates ei ole malttanut symbolisoida lisää, karsia toistoja ja jankkausta, rajata kokonaisuutta kiinteäksi. Suuri Amerikkalainen Romaani, jota on aina odotettu, karkaa jälleen yleisön käsistä. Tuskin sitä koskaan tulee.

Kerrontatekniikan vaihdokset luovat sentään Blondiin rytmiä ja Kristiina Drewsin hyvä suomennos toimivaa kaikupohjaa.

Oikolukuohjelman jäljiltä tekstiin on jäänyt turhan paljon lyöntivirheitä, mutta ei kokonaisuus niihin kaadu.

Oates sirottelee kerrontaan useimmat Marilynistä käytetyt ivat, ylistykset ja määritelmät, ne nokkelat, nerokkaat, tökeröt ja törkeät - ja irrottaa samalla niiden kohteen niistä. Siinä se sitten voisi olla, maailman nähdyin naisenkuva ilman kauneuden kirousta, viimeinkin ihmisen hahmossa.

Antti Majander

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi