Markku Paasonen menee metsään

Kolmas proosarunokokoelma aukenee edeltäjiään hitaammin.

Markku Paasonen on 2000-luvulla luonut suomalaisen proosarunon historiaa komeilla kokoelmillaan Voittokulku ja Lauluja mereen uponneista kaupungeista.

Niissä älyllinen leikki yhdistyi maagiseen lumoon, urbaanin maailman painajaismaiseen kuvastoon, jossa inhimillinen ja materiaalinen logiikka sulautuivat toisiinsa. Vellovasta merestä nousi jymiseviä tehtaita ja sähköllä ohjatut Vapauden Jumalattaren huulet toistivat yhä uudelleen ilosanomaansa.

Odotin siis paljon Paasosen uudelta proosarunokokoelmalta Tulevassa maailmassa. Ensireaktio oli kuitenkin pieni pettymys.

Runo on edelleen barokkisen runsasta, mutta toisin kuin aiempien kokoelmien kohdalla, yksittäiset runot ja ideat eivät välittömästi nousseet kirkkaina esiin. "Typeriä kuvia, pelkkiä typeriä kuvia" lukee ensimmäisen runon lopussa, ja kommentti tuntui aluksi turhankin sattuvalta.

Vähitellen, uusien lukukertojen myötä, alkoi tekstiin avautua kuitenkin polkuja ja yhteyksiä, jotka ensilukemalla jäivät huomaamatta. Uusi kokoelma avautuu edeltäjiään hitaammin - mikä ei välttämättä ole vain huono asia.

Nyt Paasonen menee metsään. Katujen ja rakennusten labyrintin sijasta kuljetaan puiden katveessa, joskaan tämä metsä ei kovin paljon perinteistä suomalaista luontokuvausta muistuta: sammaleet kukkivat muovipusseja, oksat kantavat ruosteista romua.

Ollaan sivistyksen laidalla, kaupungin jättömaalla. Puut kiertyvät kirjoitukseksi, vaikeasti tulkittavaksi merkkien filigraaniksi. Luonto pysyy mykkänä tai karjuu sokeaa raivoaan, oksat ja kulttuuri lahoavat homeelta tuoksuvaksi humukseksi.

Lukijaa viedään hengästyttävällä tahdilla vanhojen maitopurkkien, hegelien, bagelien ja puhkiruostuneiden volvojen lomitse kohti tuntematonta päämäärää.

Luonto on sekin Paasosen runoissa kone, hieman kuin kirjoitus, eri puolilta kulkeutuneiden koodinpätkien idioottimaista monistumista, risteytymistä, muuntumista.

Kirjoittaessaan metsän kaaoksesta Paasonen kirjoittaa oman kirjoittamisensa ehdoista, leikittelee niin jätteiden romantiikalla kuin kieleen jääneillä jätteillä, lauseisiin kertyneillä kliseiden ja banaliteettien reliikeillä.

Kokoelman alussa seurataan henkilöhahmon syntymää, mutta sanat "minä" ja "hän" pysyvät lopultakin vain merkkeinä, niistä ei kasva inhimillistä tajuntaa. Kieli on kieltä, hirvi ravaa päättömänä läpi sanojen metsän.

Tyylillisesti kokoelma on ehyt, aina niin pitkälle että tekisi mieli puhua yhdestä runoelmasta, joka jakautuu kuuteen osioon. Niistä neljäs toimii rytmisenä huippukohtana: välimerkeistä on luovuttu, lukeminen nopeutuu, pulssi kohoaa, esiin tunkeutuvia kuvia ei voi jäädä pohdiskelemaan rauhoittavan pisteen kohdalle.

Vaikka kokoelma alkaakin tarkkaavaisen lukemisen myötä paljastaa salojaan, ei silti voi olla ajattelematta, että olisi ehkä sittenkin kannattanut pysyä kaupungeissa, olivat ne sitten maan päällisiä tai vedenalaisia.

Metsän tila on hahmoton, eikä siitä kovin helposti kasva sitä struktuurien leikkiä, joka kahdessa aiemmassa proosarunokokoelmassa ihastutti.

Runojen lomaan on liitetty kuusi Elina Merenmiehen kuvaa. Ne ovat hienoja, musteen ja märän paperin maagisessa liitossa puut ja sammaleet heräävät eloon.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi