Matkaan, nuoret runoilijat!

Chileläissyntyinen Roberto Bolaño saavutti kuolemansa jälkeen valtavan kansainvälisen maineen. Kolmelle mantereelle ulottuva läpimurtoteos ei petä odotuksia.

Yksitoista vuotta siihen meni, mutta nyt Roberto Bolañon läpimurtoromaani Kesyttömät etsivät ilmestyy suomeksi. Sillä välin chileläissyntyinen Bolaño on ehtinyt kuolla ja saavuttaa valtavan kansainvälisen maineen. Kehuja satelee, ja kuoleman jälkeen ilmestynyt suurromaani 2666 on jo suurkaupunkien lentokenttien bestsellervalikoimissa.

Bolañon kerronnassa on siis pakko olla erityistä imua, vaikka hänen kirjansa eivät ole kovin suoraviivaisia. Nyt Einari Aaltosen toimiva käännös paljastaa suomalaisillekin lukijoille Bolañon ensimmäisen suuren romaanin vetovoiman salat.

On kuin Bolaño ottaisi lähtökohdaksi Jack Kerouacin romaanin Matkalla ja tekisi siitä radikaalisti uuden version vaihtamalla alituiseen perspektiiviä. Road-movien tyylilaji kohtaa siten latinalaisamerikkalaisen nykykerronnan hienoudet, Julio Cortázarin ja Carlos Fuentesin.

Bolaño hajoittaa tarinan lukemattomiksi pieniksi kertomuksiksi ja kertoo henkilöistään pisimmillään parinkymmenen sivun jaksoissa, jotka joskus irtautuvat lähes itsenäisiksi novelleiksi. Juju piilee siinä, että romaanin päähenkilöt esiintyvät aina jonkun muun näkeminä.

Päähenkilöt ovat chileläinen Arturo Belano ja meksikolainen Ulises Lima, nuoret runoilijat, jotka perustavat viskerealistit-nimisen runoryhmän 1970-luvun puolivälin Meksikossa. Esikuvanaan heillä on muuan 1920-luvun naisrunoilija, joka on kadonnut jonnekin Pohjois-Meksikoon.

Kehyskertomuksessa eräs vasta 17-vuotias poika liittyy ryhmään ja pääsee, tai pikemmin joutuu, mukaan esi-äidin etsintämatkalle. Meno on hurjaa, kun kannoilla on koko ajan sutenööri, joka jahtaa runoilijaporukkaan sattunutta prostituoitua.

Samanlainen vauhti ei ole sentään päällä aivan koko ajan. Bolaño kuvaa ensin runoryhmän toilailuja hyvinkin pikkutarkasti. Meno on tuttua nuoruuden kiihkoa: Meksikon runous pitää tietysti uudistaa perin pohjin, ja Octavio Paz on se pakollinen isähahmo, jota vastustetaan yli kaiken.

Runoliike jää lopulta puuhasteluksi, joka tuottaa paljon unelmia ja joukon sekavia ihmissuhteita. Jotkut siirtyvät saumattomasti vakinaisiin töihin, mutta monet jäävät matkan varrelle eivätkä sopeudu yhteiskuntaan.

Arturo Belano on Bolañon ilmiselvä alter ego, toinen minä. Hän lähtee Meksikosta pian runoryhmän hajoamisen jälkeen, ja hänen seikkailunsa vievät suuren osan romaanista. Belano tavataan Espanjasta suunnittelemasta kirjailijan uraa ja lopulta Afrikasta vapaana kirjeenvaihtajana.

Belanosta kertovat niin kehonrakennusta harjoittava vuokraemäntä kuin katala katalonialainen juristi, joka julkaisee hänen kirjoituksiaan omassa lehdessään. Ja maanmies, joka välttää köyhyyden Barcelonassa veikkausvoitoillaan.

Belano herättää ihmetystä mutta myös sympatiaa näissä käytännön ihmisissä. Sairaan miehen motiiveja ei oikein ymmärretä, kun hän itsepintaisesti pyrkii toimittajana Afrikan pahimmille taistelupaikoille.

Sellaistahan elämä on: toista ihmistä ei voi koskaan tuntea loppuun asti, ja Belanosta ja Ulises Limasta saadaan aina vain uusia kuvauksia, jotka eivät ole välttämättä linjassa toistensa kanssa.

Samalla saadaan tietää yhtä ja toista kertojienkin elämästä, joten edessä on melkoinen panoraama elämästä Meksikossa ja Euroopassa. Belano nähdään milloin surullisen hahmon ritarina, milloin stoalaisen urheana hengenpelastajana.

Ulises Lima jää hivenen kalpeammaksi hahmoksi. Hän kokee onnettoman rakkauden nuoreen naiseen, joka asuu Israelissa poikaystävänsä kanssa. Lima katoaa vallankumouksen Nicaraguaan matkustavalta kirjailijaryhmältä ja vaeltaa Wienin alamaailmassa. Siinä kohdin romaani polkee yhden ainoan kerran paikoillaan.

Latinalaisamerikkalainen kirjailijanalku on perinteisesti viettänyt oppiaikansa Pariisissa nälkää nähden, ja niin tekee Limakin. Bolaño jakaa kirjallisia silmäiskuja koko mantereen leveydeltä.

Lima päätyy takaisin kotikaupunkiinsa Méxicoon, ja lopuksi hänet nähdään Nobel-runoilija Octavio Pazin sihteerin silmin, kiertämässä kirjaimellisesti kehää rähjäisessä puistossa.

Paz tahtoo tavata nimettömäksi jääneen runoilijan, joka kuuleman mukaan suunnitteli nuorena hänen sieppaamistaan, ja päätyy hänkin kiertämään puistoon kehää. Kesyttömät etsivät on muutenkin pulloillaan viittauksia meksikolaiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Romaanin voimasta todistaa kuitenkin sen kyky ylittää kaikki kulttuuriset rajat, kertoa yleismaailmallisia tarinoita.

Bolaño käyttää myös satiirin keinoja. Välillä ilkutaan kunnolla kirjallisuupiirien kustannuksella. Arturo Belano jopa haastaa kriitikon kaksintaisteluun rannalla, ennen kuin kritiikki hänen kirjastaan on edes ilmestynyt. Ketään ei siis säästetä, ei edes Arturo Belanoa.

Pilkka ei kuitenkaan ole lopulta ilkeää. Kesyttömien etsivien maailmankuva ei ole nimittäin staattinen, pysähtynyt, vaan romaani muistuttaa, että aina pitää pyrkiä eteenpäin, ja vanhetessaan ihminen alkaa tajuta elämää eri vinkkeleistä. Nuoruuden ihanteista ei jää paljon jäljelle, eikä sitä kannata surra.

Nuori runoilija tahtoo keksiä pyörän uudestaan. Bolañon tapainen samaan aikaan kypsä ja räävitön romaanikirjailija taasen heittää pyörimään monta värikästä pyörää yhtä aikaa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi