Matkalla ja pakomatkalla

Sari Vuoriston proosa on hieman pakotettua mutta taitavaa

Intohimo kieleen oli Sari Vuoriston valtteja jo esikoisnovelleissa, jotka toissa vuonna kilpailivat Runeberg-palkinnosta. Hyvä niin, jos kohta kielellinen intohimo helposti pullistuu liikaa ja varastaa koko shown. Tulee kirjallisuutta sanoista eikä maailmasta.

Myös toinen teos Matkatoveri on viritetty runsaiden kielellisten koristeiden ja kuvioiden varaan. Kuvat ovat tarkkoja ja kauniita, mutta samalla pintakoreus on omiaan loitontamaan ja näivettämään asiaa.

Romaani kertoo nuoren miehen ja naisen automatkasta Eurooppaan. Samalla kuljetaan sielunmaisemiin ja keskinäiseen suhteeseen. Mies on kansainvälistä uraa luova muusikko, itsenäinen ja valovoimainen. Nainen on korutaiteilija, heiveröisempi ja keskeneräisempi persoonallisuudeltaan.

Matkasta kehkeytyy henkinen mittelö. Nainen ei sitä kestä, varsinkin kun joutuu jakamaan miehen huomion vanhan muusikkotoverin kanssa. Auton tömähdettyä tiensivuun hän lähtee omille teilleen.

Ratkaisu on nuorekkaan romanttinen. Salaperäinen haihtuminen lienee monen mielestä hohdokkaampaa kuin asioiden arkinen setviminen, joutuuhan paikoilleen jäävä tekemään kompromisseja elämän ja ihmisten kanssa.

Matkatoverin kiinteimpiä

ja kiintoisimpia jaksoja on kuvaus miehen toipumisesta vuoristokylässä alppien keskellä onnettomuuden jälkeen. Ohut ilmanala luo ympärille taikapiirin vähän samaan tapaan kuin Thomas Mannin Taikavuoressa. Mies tuntee osuneensa keskelle Grimmin satua, elämä on "karmaisevaa mutta sillä tavalla kuitenkin loogista, että tietää sen käsittelevän menemistä ja etsimistä ja hukkumista, metsää".

Hän etsii kadonnutta naistaan ja miettii uraansa ja mainettaan, kyselee, miksi on niin uupunut, vaikka on ollut musiikkijuhlien vetonaula , miksi kaipaa vain rauhaa, vaikka ympärillä riittää palvojia.

Nuorukaisen uupumuksen rinnalla romaanin pääteema, naisen kipuilu oman tilansa ahtaudesta, miellyttämisen pakosta, urautumista, ihon rypistymisestä ja muista naisasioista tuntuu turhankin tutulta, jopa pikkumaiselta.

Kerronnaltaan

Matkatoveri on lujaa tekoa. Sanasto on tuoretta, risteily ajassa ja paikoissa kulkee luontevasti, tulen ja veden symbolit osuvat kohdalleen. Sisäinen kuvittaa ulkoista ja ulkoinen sisäistä, lähinnä jännityksen, pelon, epäuskon, yksinäisyyden ja menettämisen tunteita.

Jossain kohtaa tarina julkistaa estetiikkansa itse, omaan abstraktiin tapaansa:

"Ei tarvitse sanoa että näkee vain unta, semmoista absurdia kuin unet ovat, ajavat todellisuuden todella ahtaalle. Tapahtumat kerrottavissa vain paloina, kuin ikiaikaiset muistot, sanojen muuriin painuneet fossiilit, merkitykset ja selitykset siitä kuinka olisi voinut olla. Kuinka monta teoriaa, kuinka monta käsitystä, kuinka monta ehtolausetta."

Olkoonkin hieman kireä ja pakotettu, Matkatoveri osoittaa tekijänsä lupaavaksi prosaistiksi. Vielä hyppy keskemmälle elämää, niin että teksti juurtuu kunnolla.

Kaija Valkonen

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi