Matkanaisella on koti kaukanakin 1920- ja 30-lukujen suomalaisnaiset matkustivat todistaakseen, että maailma on on kaikille avoin

Kulttuurihistorioitsija

Ritva Hapulin teos matkakirjoista liittyy laajaan projektiin , jossa tarkastellaan 1800-1900-lukujen vaihteen naisten kirjoittamista. Se perustelee hänen aiheensa rajausta: kohteena on 14 kirjoittajaa, jotka tekivät matkoja maailmalla 1920-30-luvuilla ja julkaisivat kertomuksia niistä lehdissä ja kirjoina.

Käsiteltävinä on kiinnostavia kirjailijoita

Aino Kallaksesta ja

Elsa Enäjärvi-Haaviosta

Irja Spiraan ja

Serpiin. Silti en pääse kokonaan tunteesta, että jotain puuttuu. Vielä uskomattomampia matkoja ja hiomattomampia reportaaseja olisi löytynyt yksityisten tekstien arkistoista. Tiedän, kun olen niitä itsekin kaivellut.

Mutta eihän Hapuli olekaan etsinyt seikkailuja vaan sitä, mitä julkaistut tekstit kertovat tekijöiden identiteetistä ja aikansa Suomen asenteista niin matkustamista kuin naisia kohtaan. Mitä ajateltiin vieraista kulttuureista, Kiinasta ja Orientista? Entä miltä Suomi näytti, kun tultiin kotiin?

Ja toki nyt esitellytkin matkakertomukset ovat kaivanneet uutta julkisuutta.

Olavi Paavolaisen ja

Mika Waltarin 1920-luvun matkateoksista on tullut kulttikirjoja, ja ihmisten mielissä ne usein väikkyvät aikansa ainoina vilkaisuina ulkomaille. Silti samoina vuosina ilmestyi useita naisten kirjoittamia matkakirjoja, ja niitä luettiin ahkerasti. Enäjärvi-Haavion

Vanhasta iloisesta Englannista (1928) otettiin kaksi 3000 niteen painosta, ja se käännettiin viroksikin.

Tutustumisen arvoisia olisivat varmasti myös

Hilja Haahdin Palestiinan-kuvaukset. Hän kävi mm. tapaamassa taalainmaalaisia kristittyjä siirtokunnassa, josta

Selma Lagerlöf on kirjoittanut

Jerusalem-romaanissaan!

Naistutkimuksessa on usein määritetty miehen matkustamista paoksi naisen luota. Odysseus ja Penelope -tematiikan mukaan naisen tehtävä taas on ollut pysyä paikallaan - kuin määränpäänä vaeltelijalle.

Naisen liikkumista on vieroksuttu aivan konkreettisestikin, esimerkiksi avioliittolaein.

Tyyni Tuulio tarvitsi vielä 1924 miehensä luvan, jotta voisi matkustaa tutkijanaisten kongressiin Osloon.

Ulkomailla-teoksen mukaan myös naiset saattoivat matkustaa jotain pakoon, tosin vähän peitellysti. Levoton journalisti Irja Spira pakeni Pariisiin henkilökohtaisia ongelmiaan, ja itsenäisyystoimintaan osallistunut

Aino Malmberg lähti Englantiin kuin maanpakoon.

Näkyvämpää naisten teksteissä on kuitenkin matkustaminen jotain kohti, uuden määränpään tai elämänsisällön etsiminen. Se liittyy naisten kirjoittamiseen yleisemminkin ja matkakirjoittamiseen eritoten.

Amerikkalaisen

A Woman's Path -antologian esipuheessa pohditaan vielä vuonna 2000, että "kaikki matkat ovat luonteeltaan henkisiä", ja että fyysistä liikkumista tärkeämpää on itse asiassa "polku sisäänpäin" ja sen antamat mahdollisuudet.

Tällaisena polkuna voi hyvin pitää mm. Aino Kallaksen Lontoon-vuosia ja niiden merkitystä luovuudelle: poissa kotoa hän kirjoitti parhaat teoksensa. Tyyni Tuulio on puolestaan sanonut "nähneensä oman maan" vasta Etelä-Euroopan-matkojen jälkeen, ja Elsa Enäjärvi-Haaviolle matkat ilmeisesti antoivat sitä itsetuntoa, jota hän tarvitsi uskaltaakseen avioliittoon perinteisen

Martti Haavion kanssa.

1900-luvun alussa naisen matkustaminen (etenkin yksin) oli saavutus, joka antoi rohkeutta ja voimaa koko loppuelämäksi. Olihan maailman avartuminen nopeiden välineiden myötä hiuksia nostattavaa miehillekin.

Ritva Hapulin tutkimissa teksteissä matkailun hurjuutta tai hankaluutta ei kuitenkaan korosteta, päinvastoin. Kirjoittajathan olivat "uusia naisia", joiden tehtävä oli näyttää sisarilleen, millaisia mahdollisuuksia maailmassa nykyään oli. Sivulauseissa sentään puhutaan ahdistelupeloista suurkaupunkien kaduilla, liftimatkoilla (!) ja junanvaunuissa.

Yksi sankaruuden ilmentymä on se, etteivät naismatkalaiset pidä itseään turisteina. Toistuvasti he kuvaavat itseään jotenkin aidompina matkalaisina kuin oppaiden perässä kulkevat ulkomaalaisten laumat. Näin siitä huolimatta, että matkakertomuksiin liittyy todella paljon ulkopuolisuutta, rasismia ja kyvyttömyyttä ymmärtää toisenlaisia kulttuureita tai poliittisia oloja.

Matkanaiset eivät liioin ole matkamiehiä. Etenkin he eroavat moderneissa suurkaupungeissa flaneeraavista miehistä, hienostuneen ulkopuolisista tarkkailijoista.

Historiallisestikin naiset on suljettu tästä myyttisestä miesväestä sillä perusteella, että heitä on pidetty arvokkaaseen ulkopuolisuuteen jotenkin kykenemättöminä. Moderni suurkaupunkihan on täynnä tavarataloja, ja on selvää, että naiset ryntäävät heti niihin kuluttamaan!

Toki naisten kaupunkikuvauksissa kerrotaankin tavarataloista: Gurli Sevón-Rosenbröijer mm. kiitteli hintalappuja siitä, ettei ulkomaalaisia voi enää höynäyttää maksamaan tavaroista liikaa.

Ritva Hapulin mielestä merkittävämpää on kuitenkin se, miten paljon kuvauksissa kerrotaan kodeista. Se on piirre, joka hänestä eniten erottaa naisten ja miesten matkatekstejä.

Verrata voi esimerkiksi tšekki

Karel Capekin ja

Helmi Krohnin Englanti-kuvauksia. Capek kurkkii brittikoteja kadulta ja sanoo niitä sulkeutuneiksi, Krohn taas menee sisään ja kiittelee vieraanvaraisuutta. Monen muun naisen tavoin hän oikein pyrkii yksityiskoteihin; ne ovat hänestä matkan kiinnostavimpia kohteita.

On kuin taakse jäänyt koti askarruttaisi naisia niin, että he matkallakin hakeutuvat sellaiseen ja pohtivat sitä teksteissä. Näin he paitsi lisäävät lukijoidensa tietoa toisen kulttuurin intiimeistä puolista myös uudistavat matkakirjoittamista, murtavat yksityisen ja julkisen rajaa siinä.

Ulkomailla-teoskin lisää tietoa varhaisista, moderneista naiskosmopoliiteista. Ja etenkin siitä, ettei matkustaminen suinkaan ollut tavatonta tai edes kovin harvinaista.

Silti teos jättää ristiriitaisen olon. Lukija ei sittenkään saa tarpeeksi tietoa kirjoittajista ja teksteistä, eikä omiin johtopäätöksiin niiden motiiveista oikein ole mahdollisuutta.

Ritva Hapulikaan ei pyri todistamaan mitään sen kummempaa kuin että suomalaisnaiset ovat tutkineet maailmaa aika ennakkoluulottomasti, itsekriittisesti ja myös omia näkemyksiään kyseenalaistaen.

Ehkä vähemmän aineiston tarkempi tarkastelu olisi tuottanut konkreettisempia tuloksia.

Ja ainakin kirjan käsikirjoitusta olisi pitänyt jotenkin oikolukea ennen sen julkaisemista.

Suvi Ahola

Sivulauseissa

puhutaan ahdistelupeloista kaduilla, liftimatkoilla (!) ja junanvaunuissa."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi