Media murhamiehen jäljillä

kirjat

Jokelan koulun marraskuinen joukkomurha oli etusivun uutinen kaikkialla maailmassa, joten ei ole ihme, että Jokela hallitsee myös tuoretta

Journalismikritiikin vuosikirjaa 2008.

Aihetta katsotaan monin silmin: Iltalehden uutispäällikkö

Kreeta Salmela käsittelee Jokelaa tiedonhankinnan haasteena, Yliopistonlehtori

Salli Hakala pohtii tiedottamisen vaikeuksia, mediapsykologi

Klas Backholm kirjoittaa toimittajien kokemasta traumasta, toimittaja

Laura Kangasluoma katsoo asiaa jokelalaisnuorten näkökulmasta ja tutkija

Pentti Raittila keskusteluttaa aiheesta toimittaja

Jarkko Sipilää ja kriisipsykologi

Salli Saarta.

Näkökulmien moninaisuuden alle jää se, ettei kovin uutta sanottavaa ole. Ehkä marraskuusta on kulunut liian lyhyt aika oivaltavampiin analyyseihin. Tai ehkei media epäonnistunutkaan Jokelassa niin pahasti kuin on väitetty.

Ei ainakaan Iltalehden Salmelan mielestä. Salmelalle Jokela oli iso aihe, josta oli saatava kaikki tieto äkkiä kansalle. Toimitukseen tulleiden kansalaisvinkkien, silminnäkijähaastattelujen ja verkosta löytyneiden tietojen avulla viestimet kertoivat tärkeimmät asiat, kuten uhrien määrän ja ampujan taustat, selvästi ennen viranomaisia.

Omassa artikkelissaan Salli Hakala arvostelee varsinkin poliisia ja poliittista johtoa jähmeästä tiedottamisesta. Viranomaisten vaietessa tyhjiötä täyttivät median ohella muun muassa Tuusulan kunnan virkamiehet ja Husin lääkintäpäällikkö

Eero Hirvensalo. Viime kädessä tiedotusvallan kaappasi ampuja

Pekka-Eric Auvinen, joka onnistui saamaan vihaviestinsä verkkomediasta valtamediaan, kuten oli suunnitellut.

Tuoreeltaan mediaa syytettiin järkyttyneiden nuorten ahdistelusta, mutta keskustelu kuivahti, kun nuoret eivät yksilöineet syytöksiään Julkisen sanan neuvostolle.

Seinään törmäsi myös vihaisia nuoria Tampereen yliopiston selvitystä varten etsinyt Laura Kangasluoma, jolla oli vaikeuksia löytää halukkaita haastateltavia.

Voi olla, että nuoret olivat väsyneitä puhumaan tai sitten toimittajien tekemiset eivät muutamaa kuukautta myöhemmin tuntuneet enää yhtä isolta asialta.

Heikomman arvosanan media saa salarakasjournalismista, jota analysoivat tutkijat

Laura Juntunen ja

Esa Väliverronen.

Heidän mukaansa media kierrätti kuukausikaupalla

Matti Vanhasen ja

Susan Kurosen romanssia, vaikka pari itse pysyi lähes hiljaa. Vasta eron jälkeen juttuihin saatiin sisältöä, kun Kuronen avautui lehdille. Samalla juttujen sävy muuttui: saturomanssi muuttui kevytsuhteeksi ja unelmamorsian katkeraksi exäksi.

Viimeistään Kurosen (Ruusunen) kirjan myötä kohu levisi myös perinteiseen uutismediaan. Tutkijat pilkkaavat toimittajien kehäperusteluja: asia oli merkittävä, koska media oli siitä kiinnostunut.

"Tällöin mediailmiön synty ja median kaupallistuminen ja viihteellistyminen alkavat herkästi vaikuttaa vääjäämättömiltä, itseohjautuvilta prosesseilta, joissa tiedotusvälineillä tai toimittajilla ei ole aktiivista roolia", Juntunen ja Väliverronen kirjoittavat.

Jokelan ja salarakkaiden lisäksi kirjassa käsitellään muun muassa kampanjajournalismia, Venäjä-journalismia, nettilehtiä, eläinaktivismia ja median kieltä. Aiheita on paljon, ja niitä katsotaan vähän kaikista kulmista.

Uusin

Journalismikritiikin vuosikirja ei ole yhtä kaikkitietävä kuin jotkut edeltäjänsä. Kirjan kokoaja

Maarit Jaakkola otsikoikin pääkirjoituksensa: "Toimittaja, sittenkin inhimillinen olento?"

Sentään kysymysmerkin kera.

Saska Snellman

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi